Opin asettumaan

On outo toukokuu. Karviaismarjat ja pionin nuput paisuvat, pääskyset lentävät yli kun kämppisten kanssa maataan viltillä takapihalla. Hellyys paisuu kehossa, joka suuntaan.

Niiden kolmen vuoden aikana, joina en ole kirjoittanut tänne, olen tullut entistä analyyttisemmäksi, entistä tarkemmaksi käsitteiden suhteen, sidotummaksi ja samalla hyvin paljon voimakkaammaksi. Kirjoitan parhaillaan artikkelia jossa asetun tutkimuksen instrumentiksi, tuntevaksi ja muotoamuuttavaksi välineeksi, taikakaluksi jota kirjallisuus käyttelee. Opin asettumaan käytettäväksi.

Kaikki kohtaamiseni ihmisten kanssa kiertyvät oppimisen ja opettamisen ympärille. Tänään kohtasin ystäviä puutarhassa, puhuimme eri kasvuympäristöjen parantavista kasveista: nokkonen, ashwaganda. Ystävä kertoi kokevansa yhteyttä maan kanssa, ”we all rise from the same platform, we are all the same soil”, ja minä kerrankin vältin saarnaamasta hänelle järjestelmäteoriaa.

Seksuaalinen nautintokin on oppimista: luottamuksen, vallankäytön, tunteiden avaamisen ja pidättämisen oppimista. Minusta on tullut tavattoman kohtelias rakastaja. Opin asettumaan käytettäväksi. Vasta käytettävänä voin antaa periksi, antaa anteeksi, itkeä.

Joskus makaan hiljaa sängyssä, yksin, ja annan kaiken virrata läpi vaan. Joskus menen metsään, joudun kaksi tuntia kiirehtimään ennen kuin löydän tassuttelun rytmin, ja vielä kolme tuntia tassuttelemaan ennen kuin rauha kunnolla laskeutuu. Joskus juoksen taloa ympäri, niin pitkiä loikkia kuin osaan, ei kovin pitkiä.

Haluan mennä tanssimaan yksin, tuntemattomien ihmisten keskelle, päästää kehon vapaaksi mallioppimisen ja apinamaisen peilaamisen kiepeistä. Haluan mennä metsään makaamaan, paikkaan jossa linnut näkevät minut eivätkä välitä.

Ehkä vielä opin olemaan kaikkien näiden voimien kanava: fiktion, seksin, metsän, kaikkien näiden kauniiden demoneiden. Opin taipumaan.

 


Asylum

Tänä kesänä olen herännyt monista sängyistä pitkin Suomea, matkustanut kymmenissä autoissa, rakentanut ja purkanut festivaaleja, unohtanut puolet uusista nimistä ja kasvoista. Olen halunnut jättää kaikki ihmiset, karata merille ja vuorille, jäädä peiton alle, tuberkuloosiparantolaan. Asylum, turvapaikka, sellaista olen kaivannut niinä hetkinä kun sosiaalinen väsymys kääntyy väkivaltaiseksi nihilismiksi, kun kasvot tulevat nahkanaamareiksi, kun jokainen minusta nouseva sana on toksiineja täynnä. Usein olen hengittänyt ympärilleni pelkkää savua, karstaista ja mustaa, pahempaa kuin tupakka jota olen hengittänyt sisään, liian suurissa erissä. Nihilismi saattaa olla kemiallista alkuperää. Aivan yhtä todellista se silti on.

Tutkiva mieleni on ollut jatkuvasti äärirajoilla. Maisteriksi valmistumisen jälkeen olen pakottanut itseni puhumaan konferensseissa, kirjoittamaan tiukkoja seitsensivuisia papereita jotka paljastavat sekä intoni että voimattomuuteni. Akateeminen kirjoittaminen on ollut hidasta spiraalin kaivertamista, kuin rakentaisin pala palalta käärmeen selkärankaa, kuin ohjelmoisin DNA:ta. Jokainen paperi jää kesken kun on jo siirryttävä kirjoittamaan seuraavaa. Ketjuun jää virheitä, jotka ehkä kertaantuvat. Kaipaan ohjaajaa, metodia, projektisuunnitelmaa. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että näin tämän on mentävä: on kaivettava itsestään kivulla se algoritmi, joka kokoaa luetuista ajatuksista yhteisen suunnan, sanallistaa sen mikä on oleellista sanallistaa, jättää sivuun muun. On löydettävä keino puhua toisille aiheista, joiden oleellisuus on minussa vasta intuition asteella: subjektin muutoksesta, mutaatioista, ruumiin ja tiedostamattoman mahdollisuuksista, siitä voimasta joka fiktioiden rakentamisessa piilee. On löydettävä tasapaino intohimon ja kykyjen välillä, kirjoitettava tutkimussuunnitelma joka on toteutettavissa ilman psykoosia. On löydettävä polun pää, se josta matka aukeaa.

Kaiken tämän keskellä unohdan joskus olla hyvä kanssaihmisilleni. Väsyn, unohdan hymyillä, otan enemmän kuin annan. Yhdeltä matkalta palatessa kirjoitin:

 

Oon ollu juoksulla, nyt on jalat kipeet
Iho kuoriutuu päkiöistä, pian saan uuden taas
Ja tähän kaulalle korvan alle mihin kätesi asetit, siihenkin kasvaa uusi iho
se ei muista sinua

Oon ollu juoksulla niin pitkään että nokka työntyy eteen, kallo taakse
Työnnyn tuulta vasten, outo lintu, enkä nää sivuille enää en niitä jotka ohitan
Oon juossut niin lujaa ettei jalat enää kanna
putoan
luon nahan

Nyt juoksee enää joki, se vie ihon
rannalle jään, kimpale paljasta lihaa

Keho kiristyy umpeen kaiken tämän voiman pelosta, silloinkin kun tiedän ettei pelättävää ole. On toki hetkiä, jolloin unohdan kaiken ja olen sylissä, vailla sanoja ja pelkoa. Niissä hetkissä olen hyödytön ja täysi, pelkkää elämää, hengitystä ja lihan painoa. En usko että jaksaisin ilman niitä.


Lumen alla

Kolmen päivän ajan on ollut täysin tyyntä. Ensilumi on pysynyt maassa, hiljaisuus on pysynyt minussa. Hitaasti kuohuva jysähtävä hiljaisuus, sammio. Olen katsellut kynttilän liekkiä kuin mitään muuta ei olisi: ja mitään muuta ei ole ollut.

Jotain tapahtuu hiljaisuuden alla. Kuin lapsuuden unissa, joissa mustat ja valkeat madot käyvät maan alla sotiaan, kenenkään näkemättä.

Haluan kirjoittaa vain tosia lauseita. En voi tietää teenkö niin. Joskus lauseista tulee tosia vasta kun ne kirjoittaa.

Kuten: minä en ole vapaa.

Kuten: minä takerrun pelkooni.

Kuinka käyttää sanoja harkiten, mutta pelotta? Kuinka ottaa vastuu luomastaan maailmasta? On ennenkin käynyt niin, että olen lausunut puoliksi tarkoitettuja taikasanoja, joiden takia maailma on muuttunut. Se voima on kai jokaisessa. Miten voin olla sen voiman väline? Näissä raskaan hiljaisuuden hetkissä on odottavaa voimaa, sellaista joka vyöryisi sanoiksi jos vain antaisin sen – mutta en uskalla päästää sitä irti.

Elän pelokkaasti, teen pieniä töitä, kirjoitan akateemisia tekstejä, kuuntelen rohkeampiani, en sano heille mitään. En anna itsestäni.

Tulivuoren kuva tulee aina näiden mietteiden taustalle, tulivuoren ja Kalin, niiden jotka sekä luovat että tuhoavat.

Mieluummin ottaisin veden kuvan, tai puun: sellaisen voiman, joka virtaa jatkuvasti eikä patoa itseään. Viileiden, kirkkaiden nesteiden kuvan.

Mutta minun nesteeni eivät ole kirkkaita vaan sameita ja limaisia, tahmeaa tummaa verta, magmaa. Niissä on aina maata mukana, multaa, kuolemaa joka on elämäksi tulossa. Niiden puhdistaminen tuhoaisi ne. Minä en ole puu: minä olen ihminen, nainen, tulivuori.

Onko hybristä jos sanon: en halua tuhota mitään – onko hybristä uskoa omaan kykyyni hallita virtausta? Vai onko hybristä, jos uskon olevani tuhoamiseen pystyvä kanava.

Ei pitäisi analysoida etukäteen, mihin luovuus pystyy: pitäisi luoda vain. Mutta jos niin teen, käy kuin kaikissa suurten taiteilijoiden tarinoissa. Läheisiin sattuu. Taide syö rauhan.

Pelko on silti tekosyy. Jotenkin siitä on päästävä.


Ranka kaarella

Viime yönä tarjoilin minttuteetä uudesta teepannustani. He ottivat sen vastaan ravintona ja rituaalina, neljä ihmistä kahta kuppia kierrättäen. Minä asetuin selkärankani varaan kuin vaijereista rakennettu torni, joustavaan tasapainoon. Suuntasin kaiken voimani kehossa olemiseen, halusin sulaa siihen niin syvälle että unohtaisin sanoa ”minä”, halusin unohtaa rajat itseni ja toisten välillä, ja silti muistin koko ajan koska muistettava oli. Sidoin itseni niin tiukasti etten saanut unta.

”Et voi haluta mitä haluat”, sanoi hän aamulla, ja minä osasin arvata mitä hän tarkoitti: halu ei lopu kohteen saavuttamiseen, se tulee aina uudestaan, se on tuli joka ei ruokkimalla sammu.

Sitä tulta minä olen nyt ohjannut suoniani puhdistamaan. Haluan tulla rihmastoksi, jossa rasva ja veri virtaavat vapaina. Venyttelen paljon, etsin täydellistä kaarta selkärangalleni. Ajoittain olen löytänyt sen ja asettunut muotoon jota ennen pidin liian kaarevana, liian eroottisena: nyt vasta on aika päästää irti siitä, etten ole enää nelitoistavuotias eikä minun tarvitse pelätä kenenkään katsetta.

Viime viikolla näin kymmenen valmista öljyvärimaalausta, joista jokaisen aiheena on minun alaston vartaloni. Nähdyksi tulemisen kokemus on yllättävän eheyttävä, kun on ottanut työn vastaan vain saadakseen vähän rahaa. Yllättäen huomaakin olevansa maalareille muutakin kuin massoja ja volyymejä: näkee itsensä heidän teoksissaan, väsymyksensä ja pelkonsa ja jonkin uhmakkaan pistävyyden silmissä, sellaisen jota peili ei näytä.

Tänä syksynä olen kypsynyt kuin pihlajanmarja, kehittänyt sokereitani kohti äärimmäistä makeutta. On tullut lokakuu, olen täyttänyt vuosia. Olen löytänyt kritiikkeihini uuden äänen. Se ei oleta, että kaikki oikeat tavat on jo kokeiltu. Se etsii uusia tapoja. Olen tulossa niin raskaaksi sokereista, että painan oksia maata kohti. Haluan tulla poimituksi. Tiedän, ettei vielä ole aika.


Fysiikka ja poetiikka

Ääni tuli lopulta yöllä, koko päivän kutsumisen jälkeen, kun olin päästänyt itseni irti välineen kahleesta ja antanut itseni olla analysoimatta käsitteitä samalla kun kirjoitan. Ääni tuli, ensin heikkona ja kuiskaavana, kun vielä pelkäsin sen kaikua korvissani ja sitä millaiseen asentoon se minut asettaa, ja voimistui sivu sivulta. Viimeisillä sivuilla käsiala on vahva.

Ei sitä silti voi tänne vielä laittaa. Tänään epäilen taas kaikkea, haluan analysoida ennen kuin uskon.

No ehkä tämän verran voin. Muistiinpanoja:

siinä paikassa missä
fysiikka ja poetiikka kohtaa
voi syntyä musiikki
siinä risteyksessä
jossa fysiikka ja poetiikka kohtaa
voi syntyä musiikkia

värähtelyt ja säkeet
lihakset ja käsiala
aallot ja merkitykset
kohtaa ja synnyttää
runon yhteentörmäyksen
– risteyksessä
– kahden tien
– kahden tiedekunnan

ne on katuja kaupungissa
fysiikka ja poetiikka
ja niiden risteyksessä
voi tapahtua ihmeitä

Tänä aamuna sitten katsottiin Mishima. Elokuvassa luodaan jyrkkää kolmijakoista estetiikkaa, jossa kurinalaisen realistiseen elämäkerralliseen kuvaukseen liitetään kirjailijan teoksia teatterin keinoin ja takaumia mustavalkoisen tyylittelyn keinoin. Auto ajaa Mishimaa kohti viimeistä näytöstä, kuolemaa.

Teatterijaksoissa käytetään kauneinta lavatekniikkaa mitä olen koskaan nähnyt: mustaan tilaan asetettuja valoa hohtavia huoneita, hehkuvan kultaisia ja vihreitä maisemaverhoja, dramaattisia kohdevaloja. Pelkistettyä, mutta surrealistista.

Mustavalkoisissa takaumissa näytetään kuvaa 12-vuotiaasta jäykän änkyttävästä pojasta, josta vielä tulee kirjailija, ja johon pystyn samastumaan, koska en itsekään ollut kehossani läsnä vielä lapsena. Poika on niin kiinni sanallisten merkitysten maailmassa, ettei hän voi antaa lihastensa virrata vapaasti. Kauneuden ikuisuus tulee hänen toimintansa esteeksi.

In my earliest years I realised life consisted of two contradictory elements. One was words, which could change the world; the other was the world itself, which had nothing to do with words.

For the average person, body precedes language. In my case, words came first.

Koko elämänsä ajan Mishima pyrkii yhdistämään taiteen ja toiminnan, saavuttamaan harmonian kynän ja miekan välillä. Ainoa paikka, josta tasapaino lopulta löytyy, on kuolema.

Nyt haluan lukea kaiken mitä Mishima on kirjoittanut, jotta voisin oppia siitä. Uskon, että lukemiseni kaipaa lisää intensiteettiä, lisää omistautumista. Ymmärrän paremmin, jos pyrin kunnioittamaan jokaista tekstiä opettajana.


Volga

Kaksi päivää olen tärissyt sen mahdollisuuden äärellä että minulla voisi olla ääni. Julkinen ääni, ei salattu, vähän tällainen kuin täällä, mutta siten että olen paikalla kasvoineni ja ruumiineni.

Viime yönä näin unta vaeltamisesta jossain itäeurooppalaisessa kaupungissa, jossa vuorenrinteiltä näkee hohtavan horisontin ja spiraalinmuotoisia pyörätieramppeja voi laskea alas harmaana vaahtoavan kosken ääreen. Matkustin pienen repun kanssa, kaikesta irrallaan. Olin lähdössä sieltä lentokoneeseen, enkä ollut varannut lippuja etukäteen. En tiennyt miten mennä kentälle. Astuin hotellin edessä odottavaan korkeaan punaiseen bussiin, sellaiseen joka on hotellin maksaville asiakkaille tarkoitettu, täynnä oudoilla kielillä puhuvia turisteja ja tuoreiden istuinpäällisten tuoksua.

Bussi vei halki matalassa valossa hohtavien laaksojen. Rinteillä avaria lehtikuusimetsiä, valtavia puita, suuria jokia ja siltoja, taivaan valo jotenkin pysähtynyt. Korkeasta bussista näkee paljon. Bussin edestä, tien yli, lensi pieni hopeinen liitokone.

Sellaiset maisemat saavat minut aina rauhoittumaan.

 

Olen tänä vuonna ollut välitilassa, en kunnolla opiskelija enää mutta en varsinaisesti muutakaan. Tänä syksynä teen kuutta tai seitsemää eri työtä ja olen silti rahaton, työt ovat pieniä. En halua sitoutua ennen kuin gradu on valmis. Gradu painostaa jatkuvasti niskan takana, vaatii tulla valmiiksi, mutta kuinka keskitytään ajattelemaan kun on tehtävä töitä?

Se on triviaalia, toissijaista. Tämä on hyvä tila.

Olen antanut odottaa itseltäni paljon, ja tuntuu siltä kuin nyt pitäisi lunastaa lupauksia. Jollakin saralla: tutkimuksen, taiteen, organisoinnin saralla. Olisi näytettävä tuloksia. Ei sitä kukaan minulta vaadi, suoraan ainakaan, mutta minussa kypsyy sellainen vaatimus.

On pieniä asioita, ensimmäisiä askeleita. Pari kollaasia kirjoittajayhdistyksen lehden uusimmassa numerossa. Proseminaarityön pohjalta tehty artikkeli Tampereen yliopiston opiskelijoiden nettilehdessä. Tuon edellisen postauksen runo, se menee kirjoituskilpailun antologiaan, 500 tekstistä valittu parikymmentä ja tuo on niiden joukossa, kai sekin jotain on.

Kaksi päivää sitten tärinä alkoi. Se johtui kahdesta asiasta. Oli vitsillä järjestetty huutokauppa, jossa kätteni kummallisia töitä myytiin muutaman euron hintaan, ja minusta tuntui siltä kuin olisin tullut julkiseksi. Ja oli synkät jatkot, joiden jokainen hetki tuntui vääntävän minua kohti oman ääneni avaamista. Sain kuulla tekstiä jossa oli täydellinen rytmi, musikaalinen ja rikas ja omalaatuinen, ja joka kertoi tosia ja kauheita asioita. Outo tunne, kun teksti kuristaa ja avaa yhtä aikaa, avaa hengitystiet kun en edes tiennyt että ne olivat olleet limaa täynnä.

Muutaman kerran syksyn aikana olen laulanut Volgaa humalassa. Sellaisen äänen toivon saavani muihinkin tekemisiini.


Tiedotuksen kireä naama

Herään, yhä vieläkin sairaana, istun nojatuoliin ja luen vähän White Noisea. Ulkona kesä on pysähtynyt ja tuntematon, Oulun kesä joka tuli kun olin itse muualla, puristumassa uuteen muotoon, nolaamassa itseäni teräväksi hioutuneiden toimittajien edessä.

Kysymys, joka on kysyttävä: haluanko pystyä itsehillintään?

Tiedotustyö ei ole vaikeaa tiedon välittämisen takia vaan välittämisestä pidättäytymisen takia. Täytyy olla välittämättä eteenpäin omia tunteitaan, organisaation tunteita, epävarmaa tietoa, epäedullista tietoa. On otettava naama ja pysyttävä sen takana, ei itsensä takia vaan muiden.

Kysymys on sittenkin: haluanko toimia roolissa?

Aivan kuin en toimisi roolissa silloin kun toimitan lehteä, aivan kuin en ottaisi päätoimittajan asemaa toisten takia, muotoutuisi odotusten mukaan.

Päätoimittajana toimiminen on kuitenkin miellyttävämpi harjoitus kuin tiedotustyö. Se rakentaa minusta hyväntahtoista, luotettavaa, mahdollistavaa olentoa. Tiedotustyö rakentaa säännöstelevää, määrittelevää, rajoittavaa olentoa, rajoittunutta, monesta suunnasta puristettua.

Kirjoitan kuin tietäisin jotain, kuin viikossa voisi oppia jotain.

Viikossa voi oppia, että viikon ajan voi pitää naamaa yllä, jonkinlaista, ja huomata että toisten naamat ovat kehittyneempiä ja hienopiirteisempiä. Voi huomata, että yksi tiedottajan perusominaisuus on halu katsoa naamaansa peilistä, toisten silmillä: miltä organisaatio näyttää, kun otan tämän ilmeen? Voi huomata, ettei itse halua katsoa peiliin, haluaa kulkea rikkinäisissä vaatteissa, nauraa laiturilla muusikoiden kanssa, käyttää laminointikonetta väärin. Ja tekee niin.

Ja kun viikon työ on ohi, huomaa että ristiriita on terveydelle haitallinen. Purkautumiseen, puhdistumiseen, hiljaisuuteen menee vähintään toinen viikko, luultavasti kaksi. Viikko kotiinpaluun jälkeen, nyt, herää yhä vieläkin sairaana, ja kysyy: haluanko tehdä näin uudestaan ensi vuonna? Haluanko tehdä uudestaan toisin?

En halua hioutua teräväksi ja kriittiseksi, en halua puristua kireäksi hymyileväksi naamaksi joka purkautuu vasta suljettujen ovien takana. Ja kun määritän tämän artikkelin yksityiseksi, teen silti niin.
EDIT 6.10.2012. Ei tämän tarvitse enää olla yksityinen.


Lappi ja kiima

Ei nainen juokse alasti maaliskuun hangessa siksi
että joku olisi sen ulos pakottanut
vaan koska sillä on kuuma.

Sillä on niin kuuma ettei auta vaikka joisi
miten paljon tahansa
ja vaikka juoksisi
yöhön saakka.

Sillä on niin kuuma että sen täytyy puhjeta
ja kasvaa limaisia silmuja ja rupisia sarvia
joiden pinnalta nahka kuoriutuu pikkulintujen syötäväksi ja
sen täytyy purra kätensä verille

ja kun se halkaisee sinulle vatsansa ja sanoo
lämmitä käsiäsi tässä
älä sano ei.

Osallistuin tällä äsken Kiima-kirjoituskilpailuun.

Olen koko kevään keskittynyt gradun kirjoittamiseen niin, ettei muulle tekstille ole ollut paljoa tilaa. On ollut sanatonta myllerrystä, hitaasti kasvavia assosiaatiopuita ja uusia kehyksiä maailmalle, ja on ollut paljon leikkaamista ja liimaamista. Toisten sanoista olen ollut paljon kiinnostuneempi kuin mistään, mitä voisin sanoa ”omakseni”. Tänä keväänä minun taitoni on ollut lukemistaitoa, ei kirjoitustaitoa. Toisaalta olen tullut luulemaan että kaikki kirjoitustaitokin on lukemistaitoa.

Syklinen ajantaju: joka kevät herään kirjoittamaan kiimasta. Joka kevät opin hyväksymään sen uudestaan. Enää sitä ei tarvitse pelätä, ainakaan kovin paljoa, ennemmin sitä pitää kunnioittaa.

Maaliskuun hangessa juokseva nainen on tietenkin Palsan maalauksen nainen, se joka vaeltaa alasti. Olen miettinyt sitä parin kuukauden ajan. Se on sellainen maalaus, joka menee minuun heti niin syvälle, ettei minulla ole sille mitään sanottavaa – siinä se on, totena. Minkä minä sille voin.

Kävin Rovaniemellä pari viikkoa sitten, Korundissa, se on nykytaiteen museo. Siellä oli Lapista inspiroituneiden teosten näyttely, huikeasti koottu. Vierekkäin 1900-luvun alun kansallisromanttisia maalauksia ja 1900-luvun lopun realistisia valokuvia lappilaisista ihmiskasvoista. Palsaa ja Särestönientä ja kokonainen huone täynnä kuvia sääskistä.

Minussa ei ole sitä jyrkkää hiljaisuutta joka lappilaisessa taiteessa usein on, minussa ei ole samanlaista valoa ja pimeyttä, se on liian absoluuttista minulle. Mutta siinä on jotain oleellista.


Merirosvokaupungin kadut ja kasvot

Merirosvokaupungin kadut johtavat kulkijaa aina keskustaa kohti, aina syvemmälle, spiraaliheitoilla: ruutukaavaan tottuneelle sen suorakulmaton logiikka on käsittämätön. Talot ovat vinoja torneja jotka kallistuvat kulkijaa kohti, niidenkin sisällä spiraalit, ylöspäin kapenevat. Luolien varianssi: viidakot, umpeen maalatut televisiot, sileät kissat, valvontakameroiden pyöreät silmät. Ja tuuli, jota vastaan kuljin kunnes ymmärsin kulkea sen mukana, hengähtää, katsoa ylös ja nähdä luumunvärisen taivaan. Sain nimeni: Windwalker.

Merirosvokaupungista minuun jäi rauhallisuus – se rauhallisuus, jota olen yrittänyt löytää koko viime vuoden ajan. Hiljaisen kävelyn rytmi, läsnä oleminen: sitä oli lähes mahdoton löytää mutta minä löysin sen silti, oman pääni kiireisistä kansalaisista ja katujen kakofoniasta huolimatta. 2012 on Todellisuuden vuosi. Konkreettisen, ei abstraktin: nykyisen, ei menneen tai tulevan.

Nyt kun olen oppinut kuinka rytmi löydetään, voin löytää sen uudestaan. Se on toisten ihmisten kasvoissa. Jos unohdan rauhallisuuden, minun on katsottava toisten ihmisten kasvoja, katsottava kunnolla, ja kuunneltava kunnolla mitä heillä on sanottavaa.

Ei ole enää paluuta individualismiin. Jos olen erillinen, en ole ihminen enää, en ole todellinen: erillisenä olen oma luomukseni, fiktiota. Ollakseni todellisuudessa minun on oltava toisten kanssa, heidän kasvojensa äärellä, lomittain heidän kanssaan. Aina niiden ihmisten jotka ovat läsnä: väkijoukon, ryhmän tai rakastetun. Tämä on varmaankin sellainen taito, jota useimpien ei tarvitse tiedostaen opetella.

Vuoden ensimmäisenä päivänä istuimme keittiön pöydän ääressä ja lomituimme toisiimme, tulimme yhdeksi organismiksi joka loi yhteistä ajatusta ajattelematta, höpöttämisen kautta, ei analyysin. Oli kahvia, suklaata, munakasta ja paahdettuja kastanjoita. Oli likaa ja väsymystä. Vasta lian ja väsymyksen jälkeen osaan antaa periksi ja päästää irti rajoistani: vasta lian ja väsymyksen jälkeen olen tarpeeksi voimaton. Käsillä ei ole voimaa puristaa kilpeä enää: se putoaa. Ruutukaava katoaa, en voi turvautua siihen. Olen irti koordinaatistosta ja huomaan, että on muitakin suuntia kuin x ja y.

Merirosvokaupungin jälkeen, nyt, on palattava normaaliin, jonkinlaiseen oululaiseen normaaliin, mutta minä tiedän ettei sen tarvitse olla sama normaali kuin viime vuonna. Ainahan minulle ovat olleet kaikki ovet auki, aina on ollut pakko ja mahdollisuus määrittää omat rajansa. Olen kuvitellut että ne rajat tulisivat ulkopuoleltani, mutta melko harvoin niin on ollut. Voin palata hiukan toiseen normaaliin, siihen jossa muistan hengittää, venytellä ja nähdä toisten ihmisten kasvot kunnolla. Tänä vuonna minä tulen lihaksistossani niin joustavaksi että rajoihini mahtuu toisia ihmisiä, toisten ihmisten maailmoja. Tänä vuonna en anna pelon hallita.

Jotta oltaisiin konkreettisia: nämä kasvot minä toin mukanani merirosvokaupungista. Aion tuijotella niitä.

Ja erityisesti, aivan erityisesti näitä. Sitä miten nämä kasvot on tehty valokuvalla, valoilla ja varjoilla ja sommittelulla: nämä ovat fiktiiviset kasvot, taidetta, taitoa.


Mutagolemit

Olen kirjoittanut Nanowrimoa tytöstä, joka näkee unia sumeista vesistä joiden pohjalla mutagolemit vaeltavat suoria reittejään. Tyttö pyrkii kuuntelemaan mahdollisimman hyvin, mutta oikeastaan hän haluaisi huutaa. En tiedä, mihin hän oikeastaan pyrkii.

Jatkuvasti käy niin, että tarinan jännitteet lysähtävät kasaan. Kiinnostavat uudet ihmiset kävelevät pimeyteen tai muuttavat Kanadaan. Laitan tytön juoksemaan pakoon, ei se toimi, tyttö vain pysähtyy pohdiskelemaan ja lopulta nukahtaa.

Minäkin nukahtelen jatkuvasti, enkä usko osaavani kirjoittaa mitään mielenkiintoista. Oma tekstini ei kiinnosta minua tässä kuussa. Muiden tekstit enemmän.

Arvelen, että minun pitäisi kirjoittaa enemmän novelleja. Tekstejä, jotka ovat kuvia tai yhden muutoksen tarinoita, metaforia tai paralleeleja.

Marraskuu on vuoden pahin kuukausi. Käytän kirkasvalolamppua joka päivä ja silti haluan vain nukkua, nukkua, paeta, unohtaa. Olen kirjoittanut tämän saman ainakin kolmena vuotena peräjälkeen.

Juuri nyt ei ole oikein mitään mikä pakottaisi liikkeelle: opinnoissa ainoastaan gradusuunnittelua, ainejärjestövastuut hiipumassa vuoden loppua kohti, töitä en ole vielä löytänyt (paitsi yhdeksi viikoksi). En ole vieläkään saanut itseäni harrastamaan liikuntaa, vaikka tiedän miten hyvää se tekisi. On helppoa vajota apatiaan. Kävelen suoraa reittiä sumeassa vedessä kunnes pysähdyn.