Vihreässä

Tumma vihreä oli eilisen väri. Keräsin nokkosia, huuhtelin nokkosia, ryöppäsin nokkosia, hakkasin nokkosia silpuksi asunnon isoimmalla veitsellä ja muistin vasta jälkeenpäin että tehosekoitinkin olisi ollut.

Nokkosista tuli hyvää pastaa. Ja monta pientä pussillista pakasteita.

Oli hyvä käydä luonnossa, vaikka se olikin vain sellaista kaupunkimetsää. Oli puna-ailakkeja, maitohorsmia, metsätähtiä ja jopa muutamia mesimarjoja. Harakat rymistelivät koivunlatvoissa. Minä tulin jotenkin paremmin itseeni, muistin oman kehoni paremmin, enkä ollut enää ahdistunut. Tänään jaksoin käydä pitkällä lenkillä.

Eilisiltana oli sellainen täydellisen läsnäolon hetki. Ei ajatuksia, vain täysi tyytyväisyyden ja kohoamisen tunne, varma tieto siitä että tämä on oikea paikka, että tämä on oikea ihminen, että oikea paikka on tämän oikean ihmisen iholla. Sellaiset hetket jakavat olemistaan vielä monelle seuraavalle päivälle, niiden ansiosta on helpompi hengittää ja toimia.

Hunajaa ja vapauden hyväksyminen

Pilvet tänä aamuna: platinanhohdetta ja märkiä höyheniä. Aamiainen: nektariineja, maustamatonta jugurttia ja hunajaa. Inkivääriteetä.

Keskiviikkona minusta tuli ylioppilasteatterin puvustaja. Mieleni täyttyy kollaaseista ja toimintasuunnitelmista.

Seison molemmilla jaloillani, kädet lanteilla. Tukka ylettää jo ristiselkään asti. Niskavilloista syntyy uusia takkuja. Tukka on hiljainen ja raskas, kannan sitä kuin vuosia. Ylpeästi.

Virtuaaliyliopisto tarjoaa kurssin nimeltä Ruumis ja teoria:

Kurssi rakentuu tutkimusmetodologiselle jännitteelle eletyn (Merleau-Ponty) ja esitetyn (Hall, Dyer, Butler) ruumiin välillä. Toisin sanoen ruumista tarkastellaan sekä fenomenologisena, subjektiivisesti koettuna elämysruumiina että representoituna, esitettynä ja tuotettuna objektiruumiina. Näiden välillä ei kuitenkaan välttämättä ole ristirii­taa: ruumis on väistämättä aina jo kulttuurinen, ja ruumissubjekti on samanai­kaisesti merkitysten kantaja ja antaja.

Kurssin lähtökohtana on se tärkeä itsestäänselvyys, että meillä kaikilla on – ainakin toistaiseksi – ruumis, joka määrittää ja paikantaa vahvasti maailmassa olemistamme. Ruumis on keskeinen sukupuolisen todellisuuden tuottamisen väline, sukupuolittamisen medium. Ruumiillisuus kytkeytyy paitsi sukupuolen ja seksuaalisuuden ymmärtämiseen myös kansallisuuteen, rotuun, etnisyyteen ja yhteiskunta-asemiin – itse asiassa mihin tahansa identiteettiä konstruoiviin järjestyksiin.

Kurssilla käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa

• Eletty ja esitetty/symbolinen ruumis
• Primitiivinen ja moderni ruumis
• Ruumis ja uskonto
• Bodattu ruumis – onko lihaksilla sukupuolta?
• Groteski, lävistetty, arpeutettu tai tatuoitu ruumis
• ”Kaunis” ja ”ylevä” ruumis
• Rodullistettu ruumis
• Panssaroitu, fasistinen ruumis
• Kulutuskulttuurin ruumis
• Politisoitu ruumis
• Kyborgiruumis – ihmisen ja koneen groteski liitto
• Teknoruumiin ruumiittomuus

Luulenpa, että minulla on sillä kurssilla paljon sanottavaa.

Olen kantanut postia kolmen ja puolen kuukauden ajan. Kehoni on hämmentynyt, kun en enää tee sitä. Yritän miettiä vaihtoehtoja: järven kiertävä lenkkipolku, kiipeilyseinä, ala-asteen liikuntasalin ultimatevuorot. Liikuntaa harrastuksena? Koskaan ennen en ole pystynyt siihen.

Tiedän, että minulla on nyt innokas ja hyvinvoiva vaihe. Tiedän, ettei se tule jatkumaan läpi koko syksyn ja talven. Yritän olla sitoutumatta liikaa, haalimatta vastuualueita, täyttämättä kalenteria kokonaan (niin, minulla on taas kalenteri, kolmeen vuoteen ei ole ollut). Yritän valmistaa itseäni siihen, että luovun jostakin jos olen sittenkin haalinut liikaa.

Välimerkkejäni säätelee hengityksen rytmi, eivät niinkään oikeinkirjoitussäännöt. Huomaan silti milloin rikon sääntöjä vastaan.

Huomaan ymmärtäväni järjestelmää niin paljon ettei minun tarvitse ottaa sitä kovin vakavasti. Katson vasta lukionsa päättäneitä ja muistan miltä tuntui olla siinä tilanteessa: jäsentymättömänä, kevyenä, uuden kielen ja kulttuurin keskellä. Yritän olla auttamatta heitä liikaa.

Säädän itseäni oikeaan suhtautumiseen: tunnen olevani kokenut ja vanha, mutta järki sanoo että olen silti kovin kovin nuori ja edessä on vielä paljon. En silti voi välttää tuntemasta, että pahin olisi takana – että tämä rauha on ansaittu. Olen tuntenut paljon – minulla ei silti ole kovinkaan paljon tietoa. Yritän kunnioittaa vanhempiani. Se ei ole vaikeaa.

Luin Bachin Illusions-teoksen (taas) ja Keltaisen kirjaston Vonnegut-kokoelman. Löydän niistä yhtäläisyyksiä siinä, kuinka olisi suhtauduttava inhimilliseen typeryyteen. Hyväksyntä? Sääli? Hyväntahtoinen välinpitämättömyys?

Sinulla on omat taistelusi, minulla on omani.

On jo pitkään vaikuttanut siltä, että suurimmat opettajani ovat zen-mestareita. Mutta ei siinä mielessä, että he kieltäisivät elämän ja nautinnot, päinvastoin. Mestareillani ei ole pyrkimystä kieltäymykseen, ei pyrkimystä vapauteen: vapaus on pysähtymistä, luopumista, hyväksymistä. Ei ole syytä sulkea silmiään kauneudelta, ei ole syytä olla nauttimatta siitä. Pyrkimys vapauteen on kahle, kieltäymys on negatiivista kiintymystä:

Negative attachments, Richard. If you want to remove a cloud from your life, you do not make a big production out of it, you just relax and remove it from your thinking. That’s all there is to it.

Siispä: nektariineja, jugurttia, hunajaa. Lenkille nyt.

Kulho ja hengitys

Viime viikolla tein yli neljäkymmentä tuntia töitä. Tänään lopetin työt puoli yhdeltätoista illalla. Tuntuu yritteliäältä, tuntuu rakentavalta, tuntuu siltä että teen oikeita asioita ja että tästä tulee vielä jotain hurjan paljon parempaa.

Juonessa minä saan olla kaikkea sitä mitä olen. Ja Juonen tekeminen on maailman rakentamista – paremman maailman, sellaisen jossa kohdellaan ihmisiä ihmisinä ja ollaan vapaita vaan ei vastuuttomia.

Viime yönä luin Richard Bachia. Illusions. Niitä kirjoja, jotka on luettava läpi kerralla. Ja jonka jälkeen tajuaa, että kaikki oleellinen on jo sanottu niin hyvin ettei minun kannata ollenkaan pyrkiä niiden asioiden sanomiseen. Ehkä voin sanoa niitä samoja asioita useammilla sanoilla, näyttää samoista asioista jonkun toisen puolen, kenties, jotain koristeellisempaa ja maukkaampaa ja eri tavoin valaistua, mutta samoja asioitahan ne ovat. Vapautta. Totuutta. Irti päästämistä. Hengitys, eikä lopulta mitään muuta.

Vaikka kaikki se, mikä sen paljaan hengityksen ympärille onkin muodostunut, onkin hauskaa ja viihdyttävää. Ja sen parissa voi tehdä vaikka mitä.

Parhaita jo ennestään tuttuja havaintoja Bachilta on se, että minkä tahansa kirjan voi avata ja se kertoo vastauksen kysymykseen. Niin toimivat tarot-kortit, niin toimii raamattu. Ja miksei niin voisi toimia sanomalehtikin.

            Live

                never to be

                   ashamed if anything you do

                    or say is published

                        around the world -

                even if

            what is published

            is not true.

Tänään olen ajatellut kulhoa. Tukevaa savista tai lasista kulhoa, syvää ja pyöreää. Sellaista jota voi pitää kaksin käsin kiinni ja josta voi juoda keittoa, tai jonka voi asettaa pöytäliinan päälle niin että pöytäliina pysyy paikallaan tuulessakin. Sellainen kulho ei horju eikä heilahtele. Se pitää sisällään lämpöä, ja seurassa syödessä se on mutkatonta ystävyyttä. Sen kanssa voi istua lattialla, kun ulkona sataa, villasukat jalassa ja hyvää musiikkia korvissa, tai hiljaisuus. Matolle unohdettunakin se näyttää olevan paikoillaan, koska se on hyvin tehty ja tuntee oman arvonsa.

Koskesta ja sen laskemisesta

Johanna sanoi eilen, että vaikutan huolestuneelta, väsyneeltä, uupuneelta ja turhautuneelta monen asian suhteen. Ja sitä minä olenkin. Mutta se ei ole pääasia.

Minusta on hyvä että olen tässä missä olen, se tuntuu oikealta – ja se on tärkein tunne. Väsymyksen ja ilon, turhautumisen ja innokkuuden tunteet ovat vain sitä hetkellistä vettä, joka tässä uomassa virtaa. Minä olen joki. Vesi tulee ja menee, ilman sitä en olisi minä, mutta minun olemiseni ei ole yksittäisestä vesipisarasta kiinni. Veden luonnetta tärkeämpää on virtaukseni vapaus ja uomani syvyys. Joskus virrassa kulkeva hylkytavara kasaantuu padoiksi, jotka hetken ajan estävät veden vapaata kulkua, ja liian pitkään kestäessään aiheuttavat tulvia – mutta minä olen syvä ja nopea joki, jonka pysyvä patoaminen on turha yritys. Minusta tuntuu hyvältä olla juuri tämä joki, kaikkine pyörteineni ja koskineni.

Lähimmille ihmisilleni virtani on joskus vaikea kestää. Kaikki eivät ole koskenlaskijoita, ja näiden rauhaarakastavien sielujen vuoksi patoan itseäni joskus. Tai ainakin toivon että voisin padota. Minuun sattuu nähdä kun joku lipsahtaa johonkin pyörteistäni ja teloo itsensä kiviin, ja silloin näyttää siltä kuin minä olisin pahantahtoinen joki, vaarallinen joki, murhaava joki johon ei parane astua edes silloin kun sen virtaus vaikuttaa rauhalliselta. Mutta en minä voi olla muuta kuin olen. Vaikka silloin tällöin suvannoissani voikin harrastaa sunnuntaisoutelua, ei se ole pysyvä tila. Sunnuntaisouteluihinkin on parasta varustautua kanootilla ja kypärällä.

Minä olen nyt kiintynyt tähän veteen, sen voimaan ja nopeuteen. Kiintymys on kuitenkin veden kiintymystä itseensä, hetkellistä. Saattaa olla että minun virtaukseni hidastuu vielä, että minä rauhoitun ja tulen aikuiseksi joskus. Se on mahdollista. Mutta se muutos on tämän hetken vesien vallassa, siinä miten ne kuluttavat ja muotoilevat tätä uomaa. Jos se tapahtuu, hyvä niin – jos ei, hyvä niinkin. Väkivalloin en ala uomaa muokkaamaan.

Minä olen huolissani, kyllä, ja väsynyt. Mutta en ole kovinkaan peloissani. En osaa oikein todella pelätä mitään mitä tulevaisuus saattaisi tuoda. Joki ei katoa. Se voi kuivua pienemmäksi, kaivautua syvemmälle, muuttaa uomaansa, loiventua, samentua, jopa saastua – mutta yhtäkaikki, elämä jatkuu. Minä jatkun.