Syksyiset synapsit

Tässä kuussa:

Olen ollut urbaani erämies. Juonut skotlantilaisia viskejä musta huopahattu päässä ja heilutellut miltei satavuotiasta ryhmysauvaa kaupungin puistoissa.

Olen harjoittanut kokeellista kirjoittamista, paljon ja usein. Lehdistä varastettuja sanoja: Hän on paineaallon lailla elämän vietävissä. Teflonmaisesti erossa tiukasta urasuunnittelusta, kun se on lääketieteellisesti perusteltua, kun on paljon. Viimeistään tässä vaiheessa hiki alkaa nousta. Taistelu alkaa.

Olen tullut mielettömän onnelliseksi sadonkorjuusta, erityisesti eräästä pienestä keltaisesta kurpitsasta ja Välivainiolta löytyneestä erinomaisesta omenapuusta. Tänäkin aamuna täällä tuoksuu omenoilta: ryhdyn kohta hilloamaan. Keräilijävietti tyydyttyy.

Olen saunonut täydellisessä rantasaunassa neljä tuntia sunnuntaiyönä: sumu nousi salmesta jossa kävimme uimassa, saunaa valaisi öljylamppu, talon terassilla soitettiin ja laulettiin käsittämättömiä lauluja.

Olen joutunut tietoisesti katkaisemaan analyyttisen keskittymiseni pariin otteeseen, kun se alkoi käydä liian voimakkaaksi. Näin dialektis-analyyttisia, tiukan prosessoivia unia, joista en muista sisältöä vaan muodon. Eilen sanoin parillekin ystävälle, että minun on luultavasti pakko alkaa jatko-opiskelijaksi, koska kuinka muuten saan tutkittua kaikkea sitä mitä haluan tutkia?

Eilen keräsin kadulta mukaani irrallisen katukiven. Se on kuutionmuotoinen, harmaa ja karkea, ja minä pidän siitä.

Olen tuntenut kuinka aivoni ratkeilevat synapsien muodostuessa ja purkautuessa: luin Tiede-lehdestä että niin tapahtuu oivalluksen hetkellä. Tämä kuukausi on ollut jatkuvaa oivaltamista. Hengästyttävää.

Harhailua yössä

Kaupunginkirjaston tähtitiedehyllyllä se iski kunnolla: tajusin, ettei tähtitiede olekaan pelkästään tähtitiedettä (tiesin sen jo, mutta nyt vasta tajusin). Tähtitiede on melko usein myös filosofiaa.

Eilen käveltiin neljästään yössä: minä, Janne, Jari ja viskipullo. Jari ja minä puhuimme stoalaisesta filosofiasta, Janne otti tärähtäneitä valokuvia. Viskipullo avautui kaikille. Jari kertoi aikoneensa ensin opiskella taidetta, mutta muuttaneensa mielensä kirjastossa: tähtitiedehylly vei hänetkin.

Yössä oli lämmin ja rauha. Tuoreenkiiltävät pyörätiet jatkuivat keskellä ei mitään: valokuvat näyttävät siltä kuin olisimme teatterissa, mustan kankaan edessä, lavastuksena vain muutama ruohotukko.

Tilan tarjoaminen

9.11.2008 kirjoitin näin:

“Olen viettänyt kaiken aikani toisten ihmisten kodeissa. Jannen kotiin tulin yllättäen ja jotenkin jäin, muutuin osaksi kalustoa. Jyväskylässä käydessäni minulla on onni olla vieraana hienoissa kodeissa: Joonan ja Annan luona, Heidin luona, Aten luona. Minulla on tervetullut olo – on yhteistä ruokaa, aamuja jolloin kaikki on paikallaan, hiljaisuutta ja hauskaa.

Myönnän että haluaisin pystyä tarjoamaan sellaista itsekin. Sitten kun sen aika on. Haluan laittaa ruokaa ystäville, haluan tarjota tilan jossa saa olla oma itsensä, voida hyvin ja voida pahoin jos sellainen hetki on.”

Nyt huomaan, että tämä on alkanut toteutua. Tätä kotia voi tarjota ystäville, voi majoittaa matkalaisia ja laittaa ruokaa. Pari päivää sitten kävi ihminen jota en oikeastaan edes tunne mutta josta pidän, pysähtyi täällä matkallaan kohti Norjaa. Astuessaan olohuoneeseen vieras kommentoi: “teillä on paljon kaikkea pientä jännää”. Huomasin itsekin, että ajat ovat kerrostuneet, oleminen on tiivistynyt esineiksi ja sommitelmiksi. Janne on tehnyt lampunvarjostimia ja fraktaalikuvia, minä olen verhoillut sohvan, lakannut pöydän, askarrellut nukkeja ja rannekoruja. Ajanvietteet kertyvät torneiksi. Totesin vieraalle, että “joskus sitä käy sellaisten ihmisten asunnoissa, jotka ovat sisustaneet, ja miettii että missä kaikki niiden pienet tavarat on”.

Se oli hyvä päivä. Minä laitoin vieraalleni ruokaa, syötiin ja juteltiin, Janne tuli kotiin bändinsä kanssa ja laittoi lisää ruokaa, kuunneltiin äänitysten tuloksia ja pelattiin lautapelejä. Aikaisin seuraavana aamuna vieras lähti kohti rautatieasemaa.

Yksin kotona, osa 64: Angst.

Seuraa teiniavautumista. Kaipa tämän blogin korni nimi pitää jollakin ansaita. Sulkekaa silmät jos ette kestä.

En erityisemmin halunnut jäädä yksin kotiin perjantai-iltana. Mutta kun jokaisella muulla tuntuu olevan joku muu paikka johon mennä, joku muu seura jossa olla, minä jään ylimääräiseksi. En minä oikein koskaan ole integroitunut mihinkään niin, että läsnäoloni olisi itsestäänselvää.

Itsestäänselvän possen syntyminen on kai tullut mahdottomaksi senkin takia, että minä olen aina ollut ensisijaisesti jonkun tyttöystävä, en ystävä. Ei minulla ole ollut ystävyyssuhteita ennen parisuhteita, ja suurin osa ystävistä on tullut jollakin tavalla parisuhteiden kautta. Opiskelutovereitakin toki on, mutta niistä suhteista toinen puoli on vanhoja ja kaukaisia ja toinen puoli hauraita ja tuoreita. Ja jokaisella niistäkin on se oma possensa jonka kanssa olla tänään.

En tiedä mistä tämä epävarmuus, väsymys, tarpeettomuuden tunne aina tulee.

Ystävystymistä ajatellessa tulee sama tunne kuin työnhankkimista ajatellessa: se tuntuu periaatteessa mahdolliselta ja tiedän kyllä, miten se pitäisi toteuttaa, mutta käytännön tasolla se tuntuu täysin käsittämättömältä. Että voisi olla joku paikka, jossa minut hyväksyttäisiin ja jossa olisin tarpeellinen.

Tiedän tiedän, se on asennekysymys.

Mikään ei ole yhtä väsyttävää kuin sen tietäminen.

Jotenkin minuun on tehnyt vaikutuksen se, millaista ahdistusta eräs tuttava tuntee Oulussa asumisestaan. Hänelle Oulu on viheliäinen kaupunki, joka ei tarjoa mitään muuta kuin näköalattomuutta ja emotionaalista tyhjyyttä.

Voin samaistua siihen turhautumiseen, siihen keskipakoisuuteen. Mutta ei minulla ole Oulua vastaan juuri mitään. Minulle Oulu edustaa kaiketi jonkinlaista rauhaa, ja ehkä myös aikuistumista (yritän määritellä sitä – en onnistu). En kuitenkaan usko viettäväni täällä loppuelämääni, tai edes kovin monta vuotta enää. Ajatus uuteen kaupunkiin muuttamisesta tuntuu nyt mahdottomalta, mutta myös jääminen tuntuu mahdottomalta. Pitemmällä aikaskaalalla ajateltuna siis.

Olen riippuvainen hyväksynnästä. Minun on saatava sitä päivittäin. Mieluiten fyysisessä muodossa, silityksinä ja suukkoina. Sen takia en osaa kuvitella lähteväni vaihtoon, töihin toiseen kaupunkiin tai talkootöihin Sodankylän filmijuhlille (sillä reissulla pitäisi olla yli viikon ajan). Minä olen riippuvainen, ja olen tiennyt sen jo pitkän aikaa. Kysyttäessä en kuitenkaan kerro siitä, koska arvelen että riippuvuutta pidetään pahana, sellaisena josta pitäisi pyrkiä eroon.

Minä en usko enää itsenäisyyteen. Enkä eheyteen. En usko yksin pärjäämiseen. Ainakaan omalla kohdallani.

En oikein osaa odottaa elämältäni mitään.

Sokeria

Tuulessa ulvovalla parvekkeella yritän lukea Lutherin raamatunkäännöksestä ja saksalaisista renessanssirunoilijoista, mutta auringonvalo vaatii kaiken huomion. Samaistun avautuviin koivunlehtiin, yhteytän, valo muuttuu minussa sokeriksi.

Filosofisista keskusteluista koivujen alla en muista niiden sisältöä vaan sen, missä kukakin istui ja mihin päin, kuka söi kenenkin rypäleet, miten allapäin oleva ystävä lopulta nauroi toisen ansiosta. Jalkapohjiin tarttunut lika oli vaikuttavampaa kuin Platonin ja Aristoteleen ideologioiden erottelu.

Kun ystävä totesi, että hänen tavoitteenaan on olla toiselle ihmiselle peili, minä aloin miettiä mitä itse haluan toisille ihmisille olla. En ehkä peili. Mieluummin olisin voidetta, tai peitto, tai kulhollinen muhennosta. Haluaisin olla armon väline, hyväksyjä, se joka silittää tuulessa sotkeentuneet höyhenet. Ettei ihmisten tarvitsisi ihan aina olla niin julmia itselleen.

On aina enemmän käymättä jääneitä keskusteluja kuin käytyjä: mielessäni parsin tilanteista sellaisia, joissa olisin sanonut kaiken mitä tulin ajatelleeksi vasta myöhemmin.

Varjokuvat

Seurapiiritapahtumassa ihmisten välistä lämpöä oli niin että alkoi itkettää. Lämmin valo halvoista lampuista, esiintyjien varjot seinillä, pitkulainen tila irrallaan kaikesta maailmasta kuin zeppeliini. Minä olin rasvainen, hankala ja väsynyt, minua luultiin nuoremmaksi kuin olen. Katsoin enemmän kuin koin.

Yöllä juttelin hienon hauraan ihmisen kanssa masennuksesta ja olin lopulta nukkumaan mennessäni ihan onnellinen. Ei ne seurapiirit vaan yksi ihminen.

Tänään ei ole seurapiirijännitteitä, tänään on ruokaa. Savupaprikakeittoa, potturieskaa, coleslawta, jotain intialaista. Ehkä leivoksia, jos leivoksentekijä selviää paikalle. Väsyttää, mutta hyvien ihmisten ja hyvän ruoan jaksan luultavasti vielä innostuakin.

Kuparia, palmuja

Mietin jatkuvasti kuparilankaa. Väriä, kiiltoa, taipuisuutta. Millaisiin muotoihin sitä taivuttaisin, sellaisiin jotka muistuttavat paitsi sitä mitä minussa on ulkona, myös sitä mitä minussa on sisällä. Rautakauppa on muutaman kilometrin päässä, ehkä huomenna pääsen sinne saakka.

Mietin myös palmuja. Ystävän häitä vietettiin massiivisten kasvien katveessa, sellaisten joiden alle oli hyvä vetäytyä loppuillasta kun oli liian väsynyt tanssimaan (sinänsä loistavan) coverbändin edessä. Altaassa oli punaisia, valkoisia ja mustia karppeja ja kaksi kilpikonnaa. En tiedä miten, mutta jotenkin siitä trooppisesta minimetsästä tuli symboli, se jäi minuun sisälle. Jotenkin se sopi häiden ideaan: siinä oli alkuvoimaa, kasvua, eläimellisen vilpitöntä uskoa tulevaan. Sopiva määrä valoa, sopiva määrä pimeää.

Kolmas asia, jota mietin, on toimeentulo. Selaan lähes päivittäin työpaikkailmoituksia, koska kesäksi nyt vaan pitäisi keksiä jotakin. En halua enää kantaa postia. Haluaisin jo edetä tekemään jotain, millä on oikeasti väliä sekä minulle että jollekulle muulle. Haluaisin työn, joka ei olisi kenelle tahansa, vaan minulle. Mietin, että jos en saa ketään maksamaan minulle palkkaa, ryhdyn taas myymään kaikenlaista käsintehtyä: vaatteita, laukkuja, koruja, ehkä nukkeja. Kaikenlaista. Mahdollisesti voisin ryhtyä siihen vaikka saisinkin työpaikan.

Nuken tukka

Olen ryhtynyt tekemään itselleni nukkea. Sanon sen täällä, jotta joku muukin tietäisi, ja jotta tekisin sen valmiiksi.

Ensiksi tein tukan. Pyörittelin 37 pikkuista rastaa huovutusvillasta. Ne ovat tuossa pöydällä nyt, isona pöyheänä tummana kasana. Tukasta se sitten lähtee kehittymään, sellainen suhteellisen raskas vartalo jossa on pehmeää ja kovaa (neulosta ja kuparilankaa ja ehkä jotain siemeniä täytteenä) ja jonkinlaiset kasvot. Kasvot pelottavat minua eniten. Miten hitossa minä voin antaa nukelle kasvot?

—-

Viime viikonloppuna kävin Jyväskylässä. Näin violetteja ja fuksianpunaisia entisiä luokkatovereita (häitä, raskautta, lapsia), itse hankittuja sukulaisia (keinutuoli, teetä, lapinrumpu ja viisaita naisia), ja en minä edes tiedä kuinka kuvailla kaikkia niitä kauniita ihmisiä. Halailin paljon. Ja sain tuntemattomilta ihmisiltä hyväksyntää runoilleni, se oli käsittämättömän tervehdyttävää. Miksi minun pitää mennä Jyväskylään saakka saadakseni uskoakseni että osaan kirjoittaa?

—-

Outoja liukuvarajaisia pilviä, jotka ovat maassa asti kiinni, kuin niitä pitkin voisi pisara pisaralta kivuta taivaanlaelle saakka.

Langanpätkät.

Viimeinen lomapäivä meneillään, ja hyvä niin. Kolmessa viikossa ehtii makkarakone tyhjentyä jo aika pahasti.

Eilen istuin hyvien ihmisten sohvalla noin kahdeksan tuntia, enkä juuri muuta tehnyt kuin puhuin ja kuuntelin. Jäi sellainen olo kuin olisin taas alussa. Jonkin hyvän alussa, jonkin mikä saa minut liikkeelle. Jonkin, joka ehkä lähtee hieman hermostuneesta nokkelasta naljailusta ja helpoista sukuhistoriapaljastuksista, mutta juurruttuaan versoo, nousee nupulle, kukkii. Muutamalla katseella oli eilenkin enemmän merkitystä kuin kaikilla niillä sanoilla. Ja laululla oli merkitystä, uskalluksella. Ne minä tulen muistamaan, en sanoja. Ja tilkkuisen päiväpeiton, joka valmistui sanojen alla, ja levitti ympäriinsä kimaltavia langanpätkiä. Tänä aamuna musta hameeni on täynnä koirankarvoja ja langanpätkiä, joita varten pitäisi olla tarraharja, vaan kun ei ole.

Mietin, että jos olisin äiti, haluaisin sanoa lapselleni (joka olisi tässä vaiheessa 16 tai 20 tai 24 ja hankalan maailman ahdistama): Tutustu hyviin ihmisiin, anna itsesi olla hankala ja ihana heidän seurassaan, tee sitä mikä tuntuu tärkeältä sinusta, ei välttämättä kenestäkään muusta. Jos et tiedä suuntaa, ei se haittaa.

(Oikeasti haluaisin sanoa jotain muuta, vähemmän neuvovaa, ja tarkoittaa tuota. Oikeasti haluaisin olla esimerkki, joka saisi lapsen ajattelemaan noin. Niinkuin oma äitini on.)

Kirjoitin kalenteriin muistilistan:

kakku

kartta

kirjat

puku

suklaa

Ja mietin siinä, että olen hyvien ihmisten ympäröimä. Hyvien ihmisten takia tekee kaikenlaista itselleen tärkeää: lahjoja, kakkuja, suunnitelmia, koristuksia, matkoja. Kokoaa yhteen pieniä irtonaisia lankoja ja solmii ne rusetiksi.

Haluaisin muistaa

Täytin tänään 25. Haluaisin kertoa siitä lisää. Onnellisuudesta on kuitenkin vaikea kertoa: onnellisuutta tuottavat asiat ovat niin pieniä, banaaleja, helppoja ja toistuvia. Hauskanpito, rakastaminen, syöminen. Minä olen niin yksinkertainen nykyään. En tiedä miten kertoa yksinkertaisimmista asioista mielenkiintoisesti. Ne ovat tärkeitä asioita, joten haluaisin kirjoittaa niistä. Haluaisin muistaa ne. Haluaisin muistaa

- kun maataan sängyllä, kuunnellaan musiikkia eikä pyritä mihinkään

- kohtuuttomuuspiirakan, neljänlaisten muffinssien, kidneypapu-cashewsalaatin, sacherkakun ja kirpakan boolin reseptit

- minulle askarrellun muistikirjan kirkasväriset siististi sidotut sivut ja surrealistiset kannet

- kun osa porukasta on jo takit päällä ja lähdössä, mutta päädytäänkin vakavamieliseen arvokeskusteluun eteisessä

- maagisen tunnin kun siirrytään kesäajasta talviaikaan: keskellä yötä tunnin ajan kello ei ole mitään

- kaikki toisiaan risteävät musiikkimaut

- varmoiksi kuvittelemieni ihmisten yllättävät epävarmuudet: muistutuksen siitä, etten voi kuvitella todella tuntevani näiden ihmisten kaikkia puolia

- kauniit piirrokset: Laputa – linna taivaalla ja Flight 3 -sarjakuvakokoelma: saduissa sisällä olemisen

- kikatuksen

- aamun ensimmäiset hymyt

- oudon samaistumisen sisustuslehtiin

- irrallisuuden, täydellisen lomalla olemisen tunteen, kun todella ehtii unohtaa että jostain piti suoriutuakin

- kun Janne sanoo, että eipä tästä oikeastaan mitään puutu

Tuntuu elämältä, tuntuu todella paljon elämältä nyt.