Taivas halkesi eilen noin kello puoli yhdeksän illalla. Joku veti lusikalla linjan taivaan pehmeään pintaan: mustan kerman alta löytyi vihreänä hohtavan kahvin vuo. Virta venyi taivaan laidalta toiselle, kasvoi himmeästä loistavaksi. Minä ojensin kaulani ja join itseni täyteen, sain jalkoihini jouset ja kalloni sisään avaruuden.
Tänään toivon että voisin huutaa kalloni laidalta toiselle: että kaiku vastaisi: että loikkaisin.
Koordinaatit: 812812011. Taivas on tuhkaa ja mustelmia, likaista marjapuuroa. Sisälämpötila kolea, ulkolämpötila tuntematon.
Olen paloitellut käsikirjoitustani, jakanut sitä linjoihin, koonnut metaa jotta itsekin ymmärtäisin. Olen asettanut takarajan: 31.3. käsikirjoituksen on oltava sellaisessa kunnossa, että sen voi lähettää tuntemattomille tuomittavaksi. Tämä on tärkein tehtävä.
Olen nähnyt tuskaisia varmoja maalauksia. Menen varmasti katsomaan niitä vielä toisen kerran. Nekin ovat tuhkaa, mustelmia ja likaista marjapuuroa. Haluaisin jakaa ne, mutta verkko ei anna saalista. Toisaalta hyvä. Ne pitääkin nähdä suurena. Kadotetut.
Verkkoon tarttui kuitenkin yksi mieltänyrjäyttävä simpukka. Sen on tehnyt toinen taiteilija, samanniminen eri ihminen.
Tätä huikeutta on lisääkin.
Käsikirjoituksen työnimi on Sukeltaja. Tuollaisia näkyjä siinä sukelletaan, tuollaisia simpukoita.
Kaikki niveltyy yhteen.
Eilen oli hetken aikaa valoisaa. Ajoin pyörällä kaupunkiin. Aurinko oli naaman eteen ripustettu kuparikiekko, hehkuvaksi kuumennettu. Kaikki puut huurteessa. Kaikkialla dramaattisia näkymiä: valojen vaihtumista odottaessa ruuhka-autojen siluetit laskevan auringon vadelmahillotaivasta vasten, niiden omat valot heikkoina ja mitättöminä tuikkuina.
Pyörätiellä vastaantulevat ihmiset kommandoiksi naamioituneina, tyhjä katse silmissään, pyrkimyksenä ainoastaan selvitä lämpimään.
Suomalaiset puhuvat säästä varmaankin siksi, että sää on selviytymisen kannalta oleellinen asia.
Tumma vihreä oli eilisen väri. Keräsin nokkosia, huuhtelin nokkosia, ryöppäsin nokkosia, hakkasin nokkosia silpuksi asunnon isoimmalla veitsellä ja muistin vasta jälkeenpäin että tehosekoitinkin olisi ollut.
Nokkosista tuli hyvää pastaa. Ja monta pientä pussillista pakasteita.
Oli hyvä käydä luonnossa, vaikka se olikin vain sellaista kaupunkimetsää. Oli puna-ailakkeja, maitohorsmia, metsätähtiä ja jopa muutamia mesimarjoja. Harakat rymistelivät koivunlatvoissa. Minä tulin jotenkin paremmin itseeni, muistin oman kehoni paremmin, enkä ollut enää ahdistunut. Tänään jaksoin käydä pitkällä lenkillä.
Eilisiltana oli sellainen täydellisen läsnäolon hetki. Ei ajatuksia, vain täysi tyytyväisyyden ja kohoamisen tunne, varma tieto siitä että tämä on oikea paikka, että tämä on oikea ihminen, että oikea paikka on tämän oikean ihmisen iholla. Sellaiset hetket jakavat olemistaan vielä monelle seuraavalle päivälle, niiden ansiosta on helpompi hengittää ja toimia.
Olen syönyt aika paljon violettia ruokaa viime viikolla, ehkä se alkaa näkyä. Eilinen lautaseni oli tällainen:
Ja tein kuvaseinän, jossa on hyvin samoja sävyjä. Sen kuvaamiseen oli liian pimeää.
Illalla katsoimme elokuvan nimeltä Science of Sleep. Se oli uskomaton, hellyyttävä, ihailtavalla paneutumisella rakennettu yksi suuri kuva. Vähän kuin saman ohjaajan aiempi elokuva Tahraton mieli, mutta parempi. Uni ja todellisuus, filmattu, animoitu ja askarreltu menivät sekaisin kuin soppakattilassa. Oli sellofaanimeri, pahvista tehtyjä autoja, kokonainen kaksiulotteinen paperikaupunki, ihmisiä jotka käyttäytyivät oikeastaan ihan yhtä kummallisesti valveilla kuin unessakin. Sekä uneksitut että unennäkijät.
Minulle tuli sellainen olo, että on ihan oikeutettua tehdä jotain pöljää.
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, että tekisin kirjan jossa on ruokaa ja runoutta. Mahdollisesti runoja ruoasta. Ja kuvia. Ehkä reseptejä. Sellaisen kirjan, joka valmistuisi, koska sen ei tarvitsisi olla täydellinen – ainoastaan hauska ja todellinen. Eikä sen tarvitsisi suuri olla, sellainen vain että sillä täyttäisi mahansa.
Sitä kirjaa en altistaisi muiden kuin kaikkein lähimpien kritiikille. Minä pitäisin sen suojattuna, tekisin siitä sellaisen kuin haluan. Tuon aterian värisen.
Totesin viime merkinnässäni, että osaan vähän kaikenlaista mutta en mitään kunnolla. Osaan vähän kokata ja vähän runoilla, en kumpaakaan niin hyvin että ne riittäisivät yksin mihinkään. Ei ehkä ole lopullinen ratkaisu laittaa kahta keskeneräistä asiaa yhteen, mutta jotain on tehtävä. Se ei ehkä ole lopputuotteen laadun kannalta fiksu ratkaisu, mutta se saattaa hyvinkin olla minun luovuuteni kannalta viisasta.
Teen paljon suunnitelmia, vähän tuloksia. Mutta ehkä, ehkä tästä voisi tulla jotain.
Tänä aamuna Oulussa on lumimyrsky.
Samanlaiset pilvet kuin viimeksikin. Dream Theater soi. Olen menossa teatterille kohta. Tänään teen puvustuksen ja lavastuksen loppuun, huomenna on ensi-ilta.
Mielessä pyörii koti jossa kävimme Helsingissä, pianomustat keittiönkaapit, ja Kallion kadut, ja Linnanmäen märät kalliot. Ja Dream Theaterin keikan intensiteetti, siniset ja punaiset valot ja miten Janne lauloi mukana ja se laulu tuntui minun selässäni yhtä paljon kuin kuului korvissa. Kallioon käveleminen kaupunginpuutarhan viertä, varjoisat puut ja nuokkuvat ruusut. Jean Sibeliuksen tammi. Ja nyt kun luen Waltarin Suurta illusionia, kaikki ne tunnelmat toistuvat. Sellainen perushelsinkiläisyys, joka on sama kuin 80 vuotta sitten. Se on niissä kallioissa ja siinä tietyssä kävelyn, ratikoiden ja lokkien rytmissä.
Waltaria lukiessa tulee aina tietynlainen hengenahdistus, pakahtuminen, turhautuminen. Suuri illusioni on Waltarin esikoinen, 20-vuotiaana kirjoitettu, viaton ja mahtipontinen myöhempään tuotantoon verrattuna. Ja silti siinä on sellaista näkemyksen intensiteettiä, johon en usko itse pystyväni vielä kymmenenkään vuoden päästä.
Intensiteetti, sininen ja punainen ja pilvien värinen intensiteetti. Auringonsäteet niiden pilvien välistä.
Pystynkö minä siihen enää nyt kun olen onnellinen? Onko minulla mitään sanottavaa kun en enää ole kriisissä jatkuvasti?
Blogeja en enää oikein osaa kirjoittaa, runoutta tulee pari kertaa kuussa. Mitään muuta en kirjoita. No, esseitä varmaan pian liiankin kanssa.
Olen väittänyt olevani tyytyväinen siihen, että en ehkä olekaan taiteilija vaan mahdollistaja, tuottaja, muiden taiteilijoiden tukija. En oikeasti ole. Kyllä minun täytyy tuoda maailmaan jotain omaakin.
Nyt kun on vihdoinkin tarpeeksi valoa, jotta kamerallani voi kuvata sisätiloissa ilman salamaa, voin esitellä tämänhetkisen kuvaseinäni. Tein sen tänään.
Kuten tavallista, en nytkään aivan tarkkaan tiedä miksi juuri nämä kuvat. Alemman sarjan ylin kuva on oleellinen, koska se on Fountainista. Minulla oli tuo kuva jo ennen kuin näin elokuvaa, vaikka en tiennytkään että se oli siitä. Leikkasin sen talteen, koska se oli kaunis – ja nyt laitoin sen seinälle, koska se muistuttaa minua elämän kokonaisvaltaisuudesta ja vääjäämättömyydestä. (Sanoja, jotka ovat vain tienviittoja.)
Ylemmän sarjan alin kuva on oleellinen, koska siinä tiivistyy miten haluan kohdata maailman – paljaana, avoimena ja haavoittuvaisena ja juuri siksi vahvana. Lisäetuna tässä kuvassa on, että se muistuttaa minua Peter Hoegista (assosiaatioiden kautta) ja Tero Saarisesta (suoraan), jotka molemmat ovat kyenneet luomaan jotain lähes mahdotonta. Tämä kuva muistuttaa minua siitä, että se on kuitenkin mahdollista.
Sitten nuo muut – avonainen ovi, kaksi kuppia sammalella, chiliseppele, räjähdys – näyttävät jonkinlaisia etenemisiä. Matkoja, tarinoita.
Kuvaseinien tekeminen on aina haurasta ja tunnustelevaa, osin innostavaa ja osin turhauttavaa. Se on jonkin sellaisen lähestymistä, jota ei koskaan saa kiinni.
Eilisaamuna istuin Rantsilassa käppyräisen kaksoismännyn tukevilla oksilla ja katselin kun aurinko nousi hitaasti huikeansiniselle taivaalle. Ylpeät pohjanmaalaiset talot talvehtivat kuorettuneiden hankien keskellä. Minä asetuin paremmin itseeni.
Tämä korkea valo on saanut minut talviperinteideni äärelle. Keskeisin talviperinne on lukea Mark Helprinin Talvinen tarina. Se kohottaa, valaisee, inspiroi – päästää valon lankeamaan mieleni ikkunoista sisään niin, että muistan sen olevan lasimaalauksin varustettu avara katedraali.
Talvinen tarina toimii hyvin yhdessä monen muun kohottavan ja runsaan asian kanssa – vaikkapa Jeff Buckleyn, hyvän vahvan teen, aurinkoisen parvekkeen ja paksujen villavaatteiden. Se kirja edustaa minulle kaikkea sitä, mikä on hyvin tehtyä, kunnioitettavaa ja ihmeellistä.
Taluva on myös sellainen asia. Aidosti elegantti lautapeli, mekaniikaltaan ihastuttavan yksinkertainen ja silti monenlaisia strategioita mahdollistava. Taluva on myös fyysisesti huomattavan miellyttävä, sillä kaikki osaset ovat jämeriä, käteen sopivia ja tyylikkäitä. Pelin loppuasetelma näyttää aina siltä miltä sen on tarkoituskin – eksoottiselta ja tiuhaan asutetulta tulivuorisaarelta.
Tämän joulun päivät ovat olleet täysiä ja runsaita – juustoja, viiniä, kissoja, elokuvia, saunomista, pelejä. Hyviä ihmisiä ja suuria värikylläisiä tausta-ajatuksia, jotka eivät asetu yksiselitteiseen muotoon. Ja kaiken lämmittää tämä päiviä yhdistävä hellyys, josta en kykene kirjoittamaan, mutta joka on kaikessa mitä kirjoitan.
Näin eilen Fridan. Kotiin palatessa olin täynnä värejä. Verenpunaista ja lämmintä kasvavaa vihreää, kultaa ja sinistä.
Miten niin rikkinäisellä ihmisellä onkin voinut olla niin luja henkinen selkäranka? Miten sellaisesta kivusta on voinutkin syntyä niin paljon elämää?
Se elokuva oli fyysinen – sen jälkeen kävelin eri tavalla kuin sitä ennen. Tunsin maan vetovoiman eri tavalla, omat lihakseni ja luuni vahvempina kuin ennen.
Miten rikkinäinen ihminen voi antaa toisille niin paljon voimaa?
Viime viikolla laitoin seinälle punaista ja vihreää – chilejä, sammalta, kiveä ja tulta. Ja nyt tuo elokuva osui siihen samaan kohtaan minussa.
Jotenkin siitä tulee päämäärätietoinen olo, sellainen että tähän verenkierron tunteeseen kannattaa luottaa, että kannattaa elää.
Lisää maalauksia löytyy Frida Kahlon fanisivustolta, joka on hillittömästä vanhanaikaisuudestaan huolimatta erinomainen tietolähde. Kannattaa lukea ja nähdä myös New York Timesin artikkeli Kahlo-näyttelystä.
Käyskennellessäni taas retrospektion poluilla törmäsin huhtikuussa tekemääni kuvaseinään. Huomasin, että siinä kuvattuja asioita on tullut elämääni. Rauha, aika, tummat ruskeat sävyt. Kirjapinot ja huulipunakin, vaikka ajattelinkin niitä vain symboleina enkä fyysisinä asioina.
Kysymys kuuluu: millaisia kuvia vaistot toisivat seinälle nyt? Mitä se muuttaisi puolen vuoden päästä?
Ajattelen Tuiran asuntoni kuvaseinän purkamista, uudelleenkatsomista, puhuttelevan valikoimista, uudelleenjärjestämistä tähän paikkaan.
 | Linne artikkeliin Merirosvokaupungin kadut ja… |
 | Kaisa artikkeliin Merirosvokaupungin kadut ja… |
 | jorma artikkeliin Merirosvokaupungin kadut ja… |
| Kaisa artikkeliin Kompastelevasta kirjoitta… |
 | katinka2 artikkeliin Kompastelevasta kirjoitta… |
