Katse kiinni

Kasvitieteellisessä oli tänään jäniksen jäljet ja oravan jäljet ja minun jälkeni. Ei muuta. Hangen pinnalla ohut pehmeä kuori.

Viime yönä tuuli tuli kuudennen kerroksen nurkista sisään, minä tuijotin pimeässä seinää.

Aamulla tuijotin kattoa, siinä oli valoruutu, timantin muotoinen. Kaksi terävää sivua, kaksi hajonnutta sivua.

Unissa eksyneet kansanjoukot metsäaukiolla, rapistuva kermankeltainen maali hylättyjen talojen seinissä, hylätyn talon ikkunasta tyhjän kaupungin katot aamuvalossa. Ehkä kuumailmapalloja, ehkä ei, ne sopisivat kuvaan mutta olivatko ne siinä?

Silmäluomien takana

Ajattelen paremmin unissani. Tiedän nukkuessanikin, että nyt tapahtuu jotain oleellista, enkä siksi kiirehdi heräämistäni. Käsitteet hakeutuvat kohti paikkojaan, orgaaniset koneistot rakentavat itseään, niin pikkutarkat koneistot etten hereillä pystyisi niitä rakentamaan. Pyrin yleensä muistamaan, tiivistän prosesseja muistilauseiksi jotta herättyänikin saisin ajatuksen päästä kiinni. Joskus muistan, joskus en, mutta aina muistan että olen pyrkinyt muistamaan. Ja tunnelmia jää.

Myös koneeni näkee unia, unia hyvin kauniista lampaista. Usein lampaat ovat niin kauniita, etten raaski herättää näyttöäni vaan jään itsekin katselemaan. En koskaan tiedä mitä tulee seuraavaksi, sillä lampaat kehittyvät: toiset koneet ja toiset ihmiset lähettävät uusia unia, sekaunia, vanhoista lampaista kehittyneitä unia. Minä voin osallistua, kertoa millaisista unista pidän: mutta silti en koskaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Koneeni on kiinni tietoverkossa, se on sille luontevaa. Ihmisten väliseen kollektiiviseen alitajuntaan minä en toistaiseksi usko. Mutta henkilökohtaisesta alitajunnasta (tai tiedostamattomasta, jos nyt ei ajatella spatiaalisilla metaforilla) on tullut minulle entistä tärkeämpi. Olen pohtinut harjoittamista, erityisesti fyysisten taitojen harjoittamista: miekkailua, trapetsitaiteilua, autolla ajamista (nyt muistan: viime yönä ajoin taas autoa). Fyysisen taidon harjoittaminen on tietoisten taitojen puskemista tiedostamattomaan. Toisto, toisto, toisto: liike automatisoituu. Sitä ei tarvitse enää tiedostaa. Tiedostaminen on hitaampi väline, hankalampi, joskus vaarallisempi väline: kesken ilmalentoa ei auta jäädä pohdiskelemaan, millä kädellä ottaisi kiinni seuraavasta trapetsista. Tiedostaminen on aloittelijoiden väline, autokoululaisten ja sirkuskoululaisten. Liikeratojen automatisoiminen vapauttaa tietoisen mielen muihin toimiin: miekkaillessa voi keskittyä vastustajansa aikeisiin eikä omaan kehoonsa, autolla ajaessa voi keskittyä radioon tai kanssamatkustajiin eikä omaan kehoonsa.

Jos fyysisiä liikeratoja voi puskea tiedostamattomaan, voiko mielen sisäisille liikeradoille tehdä samalla tavalla? Vastaus on melko ilmiselvä, totta kai voi. Helppo esimerkki: lukeminen. Ensin tiedostetaan, että jokaisella kirjaimella on symbolimerkitys, äänteellinen merkitys, ja että kirjaimia voi lukea perätysten. Sanat hahmottuvat, lauseet, kielioppi: ja mitä enemmän lukee, sitä monimutkaisempia rakenteita oppii tunnistamaan. Tarinoiden taju kehittyy. Alkaa odottaa onnellisia loppuja. Kuvallisuuden taju kehittyy: kuu ei olekaan enää vain kuu, Graalin malja ei ehkä enää ole malja lainkaan. Toisto, toisto, toisto: tajuamisen tapa automatisoituu. Eikä enää tiedosta jokaista kirjainta erikseen.

Ja tietenkin, kun nykyään olen melko käytännöllinen luonne, mietin että mihin kaikkeen tätä voisi soveltaa. Mitä taitojaan voi parantaa keskittymisen ja toiston avulla? Mitä kaikkea voi saattaa tiedostamattomalle tasolle saakka? Miten rutiinin kautta voi oppia?

En tietenkään ole ensimmäinen joka tätä on ajatellut. Itse tulin tähän George Lakoffin ja William S. Burroughsin kautta (ja toki myös joidenkin aiempien vaikutteiden). Ja elämäntapakaupustelijatkin ovat keksineet saman, en tiedä mitä kautta, mutta kuitenkin. Googlatkaa vaikka “habit per month”: metodi on käytössä.  Jokunen valon nähnyt pitää rutiinien muuttamista avaimena kaikkeen, menestykseen, kohtaloon. No, minä en usko että mieli on ihan niin yksinkertainen. Tai elämäkään.

Tiedostamattoman koko idea on se, että sitä ei tiedosta. Mutta entä jos tiedostaakin? Jos kaivaa ylös sellaisia prosesseja, joita ei ole ennen huomannut? Minä olen viime aikoina muistanut väläyksiä jostain kuvakirjasta jota olen lukenut hyvin pienenä lapsena, muistan värejä ja kuvioita ja hahmoja mutta en sitä mikä kirja se on, ja olen tajunnut sen kirjan liittyvän johonkin oleelliseen tapahtumaan, se assosioituu johonkin joka on sekä positiivista että pelottavaa. Mutta en vielä tiedä mistä siinä on kysymys. Vielä.

Ei kai ole olemassa selkeää rajaa. On asioita jotka on helppo saattaa tietoisuuteen (pureskelun ääni on painetta kasvoluissa, sen kuulemista ei huomaa ennen kuin huomaa) ja vaikeampia asioita (miksi en pysty pelaamaan tietokonepelejä ahdistumatta). Rajan yli on liikettä, kumpaankin suuntaan, eikä kaikkien matkustajien kansallisuudesta ole täyttä selvyyttä.

Kuvien ja tunteiden verbalisoiminen hävittää niistä jotain. Siksi olenkin odottanut melko pitkään, ennen kuin olen yrittänyt kirjoittaa näistä asioista mitään. Olen nähnyt unia ja tunnustellut, keskittynyt aistihavaintoihini, lukenut hitaasti ja sulkenut silmäni.

Tähän liittyy se mitä Essi Kummu sanoi kirjoittamisestaan kirjansa julkistamistilaisuudessa. “Mä en tahdo tietää mitä mä teen tai miksi.” Kummu osaa kirjoittaa. Mutta hän ei tee sitä tietoisesti. Juuri tästä on kysymys: on mahdollista oppia taitoja, joista ei tarvitse voida sanoa mitään.

Minä aion silti yrittää myös sanoa jotain. Nyt unesta on niin kauan, että tekstini hajoaa, olen jo syönyt puuroni ja erehtynyt miettimään aikatauluja. Yritän toiste uudestaan.

Kiristää

Yöllä ihoni kutistui, kiristyi henkitorven ja kylkiluiden ympärille. En voinut hengittää. Nivelille ei jäänyt tilaa liikkua: kun koukistan polvea, ratkean ja vuodan kuiviin.

Unissa kuski ajoi liian lujaa mäissä ja mutkissa, minä olin asunut liian kauan Pohjanmaalla ja alkanut pelätä mäkiä ja mutkia, väistimme jotakin hullua ja törmäsimme kallioleikkaukseen.

En minä yleensä liftaamista pelkää, maailma on yhtä vaarallinen kaikkialla, mutta tänään pelkään koska tänään ei ole hyvä päivä kuolla. En halua kuolla itsekkäänä, hankalana, sulkeutuneena.

Lähden silti Helsinkiin.

Duck and cover

Tyypillinen alkukesän Jyväskylä-kokemus: tuomet tuoksuvat, vihreys hönkii kasvoille heti aamusta. Perjantai-illan Kirkkopuisto ei kuitenkaan ole enää minun, se on muotiblogisukupolven. En ymmärrä vauvankasvoisia öykkäreitä joilla on Mokoman paidat ja räppivideoista omittu elekieli. Hippi-Sami on kuollut, punkkareitakaan ei näy missään. Olen tullut vanhaksi. Huomaan sen tullessani paikkoihin, joissa olen ollut nuorena, hittosentään kymmenen vuotta sitten.

Liftasin Nicolas Cagen kyytiin. Juteltiin koko matka Top Gearista.

Näin unta Hitlerin kuolemasta ja atomipommin räjähtämisestä, ne tapahtuivat peräkkäin. Räjähdys oli äänetön (se tapahtui toisella puolella Eurooppaa), mutta näimme sienipilven. Yritimme pysytellä mahdollisimman matalina ja peitettyinä. Duck and cover.

Tänä kesänä matkustan paljon. Olen talkootöissä festareilla suurimman osan heinäkuusta. Yritän parhaillaan päättää, olisinko kesäkuussakin. Pelkään väsyväni. Vertaan itseäni Annaan, joka on sentään lähdössä kahden kuukauden matkalle Venäjälle ja Aasiaan. Ja minä pelkään väsyväni, jos lähden viikoksi Sodankylään.

Oikeasti pelkään koti-ikävää enkä väsymystä. Pelkään etääntymistä, välille rakentuvia mielikuvamuureja kun joutuu turvautumaan muistoihinsa. Pelkään sitä tunnetta, kun tulee pitkältä matkalta kotiin ja toisen kasvot näyttävät vierailta. Sitä, kun ei enää muista miten kosketetaan.

Tukan syöminen

Unessa olin rappukäytävässä, joka oli täynnä sisään muuttavia ihmisiä. Jonkinlainen lukuvuoden alku, opiskelijoiden talo. Paljon värejä, iloisia ihmisiä, joka nurkalla laatikkoja ja matkalaukkuja. Istuin penkillä rappukäytävässä ja odotin Jannea. Meidänkin asuntomme oli tässä talossa, mekin olimme vasta muuttaneet. En mennyt kotiimme vaikka minulla olikin avain – jostain syystä halusin odottaa.

Odottaessani solmin kaikkien rastojeni päät, leikkasin ne irti (solmuineen), värjäsin ne tummaksi ja söin ne yksi kerrallaan. Tummia patukoita, sitkeitä. Syömisen oli kai tarkoitus välttää ravinteiden hukkaan menemistä – mielessäni oli ajatus emoista, jotka syövät istukkansa (ja kuolleet poikasensa). Ajattelin, että vanhasta tukasta kasvaa uutta tukkaa.

Näin Jannen tulemisen ikkunasta. Sisällä asunnossamme istuimme keittiön pöydän ääreen, se oli ikkunan vieressä. Minä sanoin, että nämähän ovat mukavia ihmisiä, näiden kanssa voisi vaikka grillata joskus, kun kukaan ei tunne toistaan ja voitaisiin tutustua niin. Ikkunasta näkyi pihalle, leikkipuisto ja suuri kuusi ja katos, jossa pari ihmistä grillaamassa.

Tasapaino avoimessa porraskäytävässä

Näin unta talosta, jossa on avoin porraskäytävä – sellainen, että se kulkee suoraan ihmisten asuntojen läpi. Kuin omakotitalon portaat. Paitsi että tämä talo oli kerrostalo.

Olen nähnyt sellaisesta talosta unia ennenkin – joskus se on ollut opiskelija-asuntola, joskus hotelli, joskus ostoskeskus. Nyt se oli täynnä hyvällä maulla sisustettuja viihtyisän näköisiä koteja. Olen ehkä lukenut liikaa sisustuslehtiä.

Kävi ilmi, että minusta ei koskaan tule kandia. Minusta tulee ainoastaan maisteri. Suunnilleen samassa ajassa, jossa minusta piti alunperin tulla kandi. Kolmen vuoden päästä teen aika varmasti jo gradua.

(Ammattikorkeakoulututkinto kävi maisteritutkinnon pohjaksi, jätän siis välistä 110 opintopistettä sivuaineita ja kieliopintoja.)

Sen sijaan, että saisin harhailla, olen nyt joutunut tosissani miettimään mitä haluan tehdä. En voi valita kaikenlaisia sivuaineita – minun täytyy valita ne oikeat. Oikeat mihin?

Voisin haluta olla kustannustoimittaja, kulttuuritoimittaja, tutkija, kulttuurituottaja (jonkinlaisena mahdollistavana tahona kaupungin kulttuuritoimessa tai jossain järjestössä), teatterin tiedottaja.

Huomaan osaavani vähän kaikenlaista, mutta en oikein mitään kunnolla. En usko että minusta olisi puvustajaksi, päivälehden toimittajaksi, luovaksi kirjoittajaksi, opettajaksi. Vaikka eihän sitä tiedä. Jos vaikka kehityn. Pääasiassa on kuitenkin niin, että minulla on visioita, mutta ei kovin suurta paloa tai kunnollisia taitoja niiden toteuttamiseen. Luovan tuottamisen olisi luultavasti pysyttävä harrastuksena.

Osaan puhua ihmisille, osaan sanoa asiani ymmärrettävästi. Osaan puhua erilaisten ihmisten kielillä. Siksi uskon, että minun olisi oltava jossakin välissä, välittäjänä.

Toki mietin, jaksanko sellaista työtä, jossa minun on jatkuvasti ajateltava ja/tai oltava ihmisten kanssa. Mutta kai parempi on kokeilla kuin olla kokeilematta. Kulkea siihen suuntaan, joka tuntuu oikealta, ja uudelleenohjautua sitten kun on tarvis. Uskon, että aina tulee olemaan tarvis. Ehkä opin nuorallakävelijän tasapainon, menen eteenpäin enkä kaadu. Ehkä minulla on tasapainoaisti ja suuntavaisto.

Tänään taitaa olla hyvä päivä koota kuvaseinä.

Kun painot putosivat

Tällä viikolla tapahtunutta: stressitasoni tipahti yllättäen.

Saavutin kaikki deadlinet, joita minulla oli marraskuun loppuun liittyen.

Sain työharjoittelupaikan, jonka puute oli viimeinen este ajoissa valmistumiseni tiellä.

Kävin Juonen kokouksessa ja sain omin silmin nähdä, että se on hyvissä käsissä. Juonen tilanne oli painanut minua enemmän kuin osasin arvata, painon huomasi vasta silloin kun se putosi. Totesin että suhtaudun siihen lehteen kuin omaan lapseen – vaikka se on viime aikoina ollut hukassa ja harhateillä, minä olen yhä siitä ylpeä enkä halua että sille tapahtuu mitään pahaa.

Irtisanoin asuntoni. Sain luvan lähteä kotiin.

Yhtenä Viitaniementien iltana Joona halasi minua yllättäen, varoittamatta, niin että melkein aloin itkeä. On järkyttävää tajuta että joku välittää minusta niin paljon.

Ja eilen kävin kaupungilla julkistamisjuhlissa, pelasin innolla vuoden parasta peliä, söin joulutorttua tiernapoikien soittaessa erinomaista hevimättöä. Illan tunnelma oli paikoitellen unenomainen ja hämmentävä – minusta tuntuu taas hieman siltä kuin eläisin elokuvaa.

Näin unta tavaroista. Siitä että joillakin ihmisillä oli valtavia määriä tavaraa jollain hylätyltä kirpputorilta näyttävällä ullakolla, ja että minä kuljin niiden tavaroiden keskellä ja valitsin huolellisesti sellaisia esineitä, jotka olivat säilyttämisen arvoisia. Seuloin helmiä. Jonkin kauniin maljakon, jonkin korun. Hyvin suuri määrä tavarasta oli astioita. Suurin osa oli täysin kelvotonta, tavaraa joka ei alunperinkään olisi ansainnut tulla valmistetuksi.

Viritin häkkivaraston yläosaan helmikoristeisen rautalangan, jonka varaan tavaroita voisi ripustaa. Liikkeideni ripeys oli Jannen mielestä pelottavaa ja kiehtovaa. Minä hymyilin.

Tänä aamuna estetiikantajuni on kohollaan kuin kuume – asettelen tukkaani kuin se olisi veistos, tuijotan pitkään Jannen basson syvää väriä ja täydellisiä kaaria, juon vahvaa minttuteetä.

Jonkin loppu

Jo monen yön ajan olen unissani jahdannut jotain. Etsinyt jotain, seurannut johtolankoja. Nukkunut pitkään sen takia. Tänä aamuna vihdoinkin löysin. Minun piti sen takia soittaa numeroon, josta vastasi ihminen jota olen menneisyydessä vältellyt. Satoi ja oli hämärää, seinillä kiipeilevillä kasveilla punaiset lehdet. Minun piti mennä yksin paikkaan, ihmisten luokse joita en ole tavannut vuosiin. Lopputuloksena näin jonkin suuren monimutkaisen rakennellun mutta elävän olennon, joka lähti lentoon. Se minun pitikin nähdä.

—

Syksy on aina paperia. Monisteita. Hakemuksia. Muistilehtiöitä. Levyjen kansivihkoja. Esitteitä. Paksuja kirjoja.

Syksy on myös punaista. Kylmää ja punaista yhtä aikaa, sitä että ulkona ollessani vedän henkeä syvempään kuin muina vuodenaikoina. Sitä että jugurttiin voi laittaa äidin poimimia mustikoita ja Jannen äidin tekemää omenahilloa. Olen käynyt pari kertaa Oulujoessa uimassa. Ja kerran juomassa kaakaota Ainolanpuiston kasvihuonekahvilassa, joka on viimeisiä päiviä auki nyt.

Oulun kasvitieteellinen puutarha 20.9.2008

Raskausunet ja muutokseen tottuminen

Viime yönä näin unta, jossa yhtäkkiä muistin olevani kolmannella kuulla raskaana. Mietin että milloinkahan se alkaa näkyä, kokeilin vatsaani, mietin onko se tuntunut erilaiselta ennen.

Ennenkin näitä unia on ollut. Keskeisinä piirteinä raskaus ja siihen liittyvä välinpitämättömyys, suorastaan unohtaminen.

Viime vuodet ovat olleet kummallisia. Suuria ja merkityksellisiä asioita on tapahtunut tauotta. En tiedä onko ero siinä, että minulle tapahtuu enemmän kuin muille, vai siinä, että kenties lataan kokemiini asioihin enemmän merkitystä kuin muut. Vai voiko olla niin, että kaikkien elämä on tällaista? Haastetta haasteen perään, ihmeitä ja järistyksiä, rakentamista ja pohdiskelua, tulta ja vettä?

Anna sanoi taannoin jotain sinne päin että “joskus tuntuu siltä että se mitä kirjoitat, määrittää sitä miten elät”. Että sanat synnyttävät tunteet eivätkä tunteet sanoja. Luultavasti niin onkin.

Olen taas lukenut Peter Hoegia, novelleja tällä kertaa, Kertomuksia yöstä. Hoeg on nousemassa Helprinin rinnalle kirjoittajien top-listallani. Sinne ykkössijalle siis. Minusta tuntuu, että Hoegin lukeminen tekee minusta eheämmän, liikuttaa joitain pieniä palasia minusta oikeille paikoilleen, sukii sekasortoon joutuneen höyhenpeitteen takaisin kuntoon.

Itsekeskeinen, vihamielinen ja pelottava. Tosikko. Sokea.

Uskon että useimmat katsoisivat mieluummin minusta tehdyn elokuvan kuin eläisivät kanssani.

Mietin jonkinlaista elämänrytmiä, joka koostuisi päivittäisestä työstä, päivittäisestä laadukkaasta lukemisesta, ulkoilusta, ystävistä ja hyvästä ruoasta. Ja täydellisestä irrottautumisesta viikonloppuisin. Kirjoittamisesta silloin kun on sen aika. Rauhallisuutta ja tasaisuutta minä pohdiskelen usein, sitä mahdollisuutta että olisi rauhaa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Mietin kypsymistä.

Kuinka monta peräkkäistä vuotta elämä voi olla jatkuvasti kriisissä?

Aamun koittaessa ilta jo hämärtää

Jatkuupa tämä aamu pitkään. Kello on kohta viisi, enkä vieläkään muista mitä halusin tehdä tänään.

Heräsin kahdelta siihen, että minut kutsuttiin työhaastatteluun huomiseksi. Toivon hyvin monesta syystä että saisin sen paikan.

Ennen heräämistäni minulla oli huomattavan jännittävää.

Kävin hyvin mukavassa kirjakaupassa, joka oli myös kahvila. Paikan omistaja oli mukava tyyppi. Paikka oli jotenkin värikylläinen, pieni tila jossa kirjahyllyt ulottuivat kattoon. Jostain ihmeen syystä vaihdoin siellä vaatteita, sellaisessa pienessä kopissa ulko-oven vieressä, siinä oli kamalasti sählinkiä eikä oviverho meinannut pysyä kiinni. (Riisuminen ja pukeminen oudoissa tilanteissa on unissani usein toistuva teema.)

Kävin myös kävelyllä äitini kanssa. Jossain vaiheessa poikkesin tieltä, äiti jatkoi alamäkeen, minä jouduin ylämäestä puun latvaan. Se oli niin korkealla että huimasi, tolkuttoman korkealla, ja minun oli hankkiuduttava sieltä alas. Puun yläosa oli kelottunut ja kuiva, mutta kiiltävä kuin lakatun veneen kylki ja vahvaoksainen. Puolivälissä puuta alkoi olla vihreääkin, jonkinlainen havupuu se oli, ja minä selvisin alas.

Ja lopulta kävin autoajelulla oudossa ajassa, joka oli raja kahden ajan välillä – aurinko ja kuu olivat taivaalla yhtä aikaa kuin juhannuksena, mutta aurinko ei valaissut, kaikkialla oli sinistä ja pakkanen oli tiukkaa lasia. Tiet olivat pieniä ja lumisia, käännöksiä oli paljon, minä en tiennyt mihin olimme menossa mutta toinen tiesi. Ohitimme pelottavan rakennelman, joka kohosi kaksi kertaa tienvieren puita korkeammalle – alaosa oli maastokuvioitu avaruusraketti, yläosa punainen puimurin suutinosa. Minua hirvitti kun ajoimme sen varjon ali.

Perillä, jonkin suuren talon yläkerrassa, avasimme ikkunat selälleen. Aurinko oli juuri noussut, kaikkialla oli valoa ja kimallusta. Pakkanen virtasi sisään, me seisoimme ikkunan edessä, siitä näki pitkälle. Hetken päästä istuimme alas pienille jakkaroille, kaivoimme ruokaa esiin, se oli vähäistä ja sekalaista, ja juttelimme, sekin oli vähäistä ja sekalaista. Minusta tuntui silloin että tässä on tarpeeksi, tämä riittää minulle oikein hyvin.

Nyt on sellainen olo kuin minulle valmisteltaisiin yllätysjuhlia jossain. Että minulla on aavistus siitä ketkä voisivat olla mukana, mutta toisaalta en osaa kuvitella ollenkaan, enkä haluakaan koska haluan yllättyä. En tiedä missä enkä milloin, mutta luulisin että muutaman viikon kuluessa. Jos yritän nyt ryhtyä analysoimaan mitä silloin voisi tapahtua, pilaan itseltäni odotuksen tuoman jännityksen. Ja lisäksi se on turhaa, koska juhlat eivät tule sillä lähemmäksi, enkä spekulointini jälkeenkään tiedä yhtään sen enempää tulevasta.

Olen keskittynyt käsin tekemiseen, se on tehnyt suunnattoman hyvää. Ompelukoneeseeni tuli omituinen vika lauantaina, joten olen tehnyt käsitöitä sanan varsinaisessa muodossa – istunut sohvalla neula kädessä ja saanut aikaan hidasta mutta varmaa. Tuntuu jotenkin todellisemmalta tällainen tekeminen, etenkin kun käsittelen pitsejä ja röyhelöitä. Ei minun juuri nyt tarvitse ajatella muuta.