Keskiaikaisessa psykologiassa passioiden eli intohimojen ja niistä johtuvan kärsimyksen nähtiin johtuvan fantasmojen, sisäisten kuvien liiallisesta ajattelusta. Kysymyksessä on siis jonkinlainen sairaus, sillä tässä tilassa mieli kiintyy luomaansa kuvaan siinä määrin että se kääntyy pois ulkomaailmasta. Ruumiin tarpeet (uni, ravinto) unohtuvat ja seurauksena on joukko muitakin sairauksia, mielenmasennusta, epätoivoa ja kuoleman toiveita. Yleensä tätä tilaa kutsuttiin melankoliaksi ja sen tiedettiin aiheutuvan ruumiin nesteiden epätasapainosta. Tällaisesta liiallisesta kontemplaatiosta, liiallisesta kiintymyksestä mielikuviin kärsivät paitsi rakastuneet, joiden täytyi ajatella rakkauden kohdettaan jatkuvasti, myös taiteilijat, jotka voidakseen uskollisesti toteuttaa mimesiksen vaatimuksia joutuivat palaamaan omiin mielikuviinsa yhä uudestaan ja uudestaan. Siitä kärsivät kaikki mietiskelyyn taipuvaiset yksilöt, runoilijat ja oppineet.
Luostareissa tämän sairauden erityisenä aiheuttajana oli kuitenkin nk. keskipäivän demoni. Tämä demoni, joka kuten nimikin kertoo, saapuu kiusaamaan uhriaan keskipäivällä, kuudentena hetkenä, kun aurinko on korkeimmillaan ja asialleen omistautuneen munkin pitäisi olla tutkimassa pyhiä kirjoituksia.
Keskipäivän demoni aiheuttaa henkisen työn tekijässä sen, mitä nykyaikana luultavasti nimitettäisiin keskittymiskyvyn puutteeksi, kun varsinainen ajatustyö unohtuu ja mieli lähtee harhailemaan polkuja joita se ei saisi harhailla. Tämä demoni saa aikaan sen, että ihminen hylkää todellisuutensa ja vaihtaa sen fantasioihin. Kirkkoisien varoittavissa kirjoituksissa kuvataan hämmästyttävällä tarkkuudella prosessia, jossa keskipäivän demonin riivaama unohtaa tehtävät joiden parissa hänen pitäisi kamppailla, kaiken sen ankaran henkisen ja hengellisen ponnistelun jonka Jumala on hänen osakseen langettanut. Tai pikemminkin: ei unohda, mutta vetäytyy pois näiden päämäärien luota, ne näyttävät turhilta ja mahdottomilta hankkeilta ja tietynlaisen alakuloisuuden vallassa, nähdessään kaikki päämääränsä saavuttamattomina, hän ryhtyy uneksimaan toisista ihmisistä, vieraista paikoista, mistä tahansa mikä ei ole läsnä. Tästä on seurauksena toisaalta mielen liiallista kiihtymistä, toisaalta henkistä velttoutta, epämääräistä kaipausta ja surua, epätoivoa, jossa kaikki käsilläoleva menettää merkityksensä.
- Tiina Käkelä-Puumala: Keskipäivän demoni eli kirjallisuudesta ja tunteista (avauspuheenvuoro KTS:n seminaarissa vuonna 1998)
Oudosti se demoni sitten katoaa kolmen aikaan iltapäivällä, ilmestyäkseen jälleen seuraavana päivänä kymmenen aikoihin.
