Apparaatti!

En saanutkaan unta vaan tulin kirjoittamaan “tutkimuskiinnostus”-nimiseen tiedostoon että maailma kiinnostaa minua, siis niinku ihan oikeesti:

Ajatteluuni on viime aikoina vaikuttanut hyvin paljon se ajatus, että havaitsemme maailman pitkälti fiktiivisen kautta: että emme koskaan havaitse maailmaa suoraan, vaan aina kielen ja käsitteiden sisältä. Tieteen maailma operoi erityisen vahvasti käsitteillä, ja kosmologiassa ja evoluutiobiologiassa viime vuosisadan aikana syntyneet ideat ovat erityisen mielenkiintoisia uuden ihmiskuvan ja maailmankuvan kannalta. Haluaisin tutkia, millaisilla metaforilla noita maailmanselityksiä ilmaistaan. Mikä on ihmisen paikka luonnossa ja maailmankaikkeudessa? Kuningas vai pölyhiukkanen?

Kognitiivinen metaforateoria kiehtoo minua erityisesti. Se auttaisi ymmärtämään yksittäisten ilmaisujen sisään piiloutunutta metaforisuutta ja kuolleita metaforia: sellaisia asioita, joita ei erityisesti ajattele mutta jotka vaikuttavat maailman hahmottamiseen.

Tällä apparaatilla voisi lähestyä yhtä hyvin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin. Jos lähestyisin kaunokirjallisuutta: Ursula LeGuin, Robin Hobb, Johanna Sinisalo, Leena Krohn?

Carl Sagan, Esko Valtaoja, Julian Huxley

Muita asioita tänään: kirjoitin Talouselämän artikkelin pohjalta runon, siitä tuli hyvä. Tein pahaa ruokaa ja itkin sen takia vähäsen. Rakensin kuusivuotiaan kanssa palikkalinnan.

Miksi nolottaa puhua maailmankaikkeudesta? Eikö niin isoista asioista saa puhua?

Valkoinen

Valokuvan reuna on valkoinen, koska olemme seitsemännessä kerroksessa. Tytöt istuvat pöydällä suu auki, lattialla niin suuret matkalaukut että käveleminen on vaikeaa.

Kävin viikonloppuna kirjoittajakurssilla. Sen jälkeen olen kirjoittanut hieman vapaammin. Kai sitä tarvitsee luvan joltakin toiselta, vaikka tuntemattomalta.

Pyysivät siellä blogini osoitetta. En antanut, en tahtonut, nolotti. Jos sieltä joku kuitenkin löysi tänne, tervetuloa. Ei sekään oikeasti paha ole.

Olen aikeissa keskittyä tänä syksynä kirjoittamiseen, antaa itselleni potkuja ja tehtäviä. Luovuin yhdestä sivuaineajatuksesta ja ilmoittauduin sen sijaan kirjoittamisen perusopintoihin. Tämä tuntuu nyt oikealta linjalta.

Eilen katsottiin I’m a cyborg, but that’s ok. Siinä oli paljon hulluja ja monimutkaisesti suunniteltuja hullujen maailmankuvia, jotka kuitenkin menivät hienon sopusointuisesti keskenään limittäin. Hullut ovat yhtä hulluja kuin kaikki muutkin ihmiset.

Selkärangan tukemisesta

Töissä tulehtui välilevy. Harppoessani hankalasti reittini rappuja (93 kerrosta ylös, 136 alas päivittäin), olen miettinyt asioita. Enimmäkseen sitä, mitä oikeasti haluan tehdä. En halua kantaa postia. En halua olla sellainen työn sankari, joka on kolmekymppisenä kyvytön tanssimaan.

Haluan että selkärankani on kunnossa. Haluan seistä ja istua suorassa, haluan joustaa, haluan mennä eteenpäin.

Haluan kirjoittaa. Haluan elää kirjoittamisella.

Silti olen pitkään pitänyt kirjoittamisen konkreettisia puitteita toissijaisina sijoituskohteina. Olen kiikkunut kolme vuotta sitten hajonneella tuolinrämällä ja odotellut hinkuyskäisen läppärini hidasta heräämistä. Yleensä siinä vaiheessa olen ehtinyt unohtaa miksi olen konetta avaamassa. Ja kyllästyä kyyristelemään.

Tänään tilasin itselleni kunnollisen työtuolin. Sen säätömekanismeilla on viisi vuotta takuuaikaa. Viidessä vuodessa aion kirjoittaa sillä istuen ainakin gradun ja myös muita, mieluusti briljantteja tekstejä, jotka näyttävät minulle ja muillekin mihin oikeasti pystyn.

Viimeistään ensi viikolla sitten se kone.

Kuparia, palmuja

Mietin jatkuvasti kuparilankaa. Väriä, kiiltoa, taipuisuutta. Millaisiin muotoihin sitä taivuttaisin, sellaisiin jotka muistuttavat paitsi sitä mitä minussa on ulkona, myös sitä mitä minussa on sisällä. Rautakauppa on muutaman kilometrin päässä, ehkä huomenna pääsen sinne saakka.

Mietin myös palmuja. Ystävän häitä vietettiin massiivisten kasvien katveessa, sellaisten joiden alle oli hyvä vetäytyä loppuillasta kun oli liian väsynyt tanssimaan (sinänsä loistavan) coverbändin edessä. Altaassa oli punaisia, valkoisia ja mustia karppeja ja kaksi kilpikonnaa. En tiedä miten, mutta jotenkin siitä trooppisesta minimetsästä tuli symboli, se jäi minuun sisälle. Jotenkin se sopi häiden ideaan: siinä oli alkuvoimaa, kasvua, eläimellisen vilpitöntä uskoa tulevaan. Sopiva määrä valoa, sopiva määrä pimeää.

Kolmas asia, jota mietin, on toimeentulo. Selaan lähes päivittäin työpaikkailmoituksia, koska kesäksi nyt vaan pitäisi keksiä jotakin. En halua enää kantaa postia. Haluaisin jo edetä tekemään jotain, millä on oikeasti väliä sekä minulle että jollekulle muulle. Haluaisin työn, joka ei olisi kenelle tahansa, vaan minulle. Mietin, että jos en saa ketään maksamaan minulle palkkaa, ryhdyn taas myymään kaikenlaista käsintehtyä: vaatteita, laukkuja, koruja, ehkä nukkeja. Kaikenlaista. Mahdollisesti voisin ryhtyä siihen vaikka saisinkin työpaikan.

Violetti ruoka, pöljät suunnitelmat

Olen syönyt aika paljon violettia ruokaa viime viikolla, ehkä se alkaa näkyä. Eilinen lautaseni oli tällainen:

Ja tein kuvaseinän, jossa on hyvin samoja sävyjä. Sen kuvaamiseen oli liian pimeää.

Illalla katsoimme elokuvan nimeltä Science of Sleep. Se oli uskomaton, hellyyttävä, ihailtavalla paneutumisella rakennettu yksi suuri kuva. Vähän kuin saman ohjaajan aiempi elokuva Tahraton mieli, mutta parempi. Uni ja todellisuus, filmattu, animoitu ja askarreltu menivät sekaisin kuin soppakattilassa. Oli sellofaanimeri, pahvista tehtyjä autoja, kokonainen kaksiulotteinen paperikaupunki, ihmisiä jotka käyttäytyivät oikeastaan ihan yhtä kummallisesti valveilla kuin unessakin. Sekä uneksitut että unennäkijät.

Minulle tuli sellainen olo, että on ihan oikeutettua tehdä jotain pöljää.

Olen miettinyt jo jonkin aikaa, että tekisin kirjan jossa on ruokaa ja runoutta. Mahdollisesti runoja ruoasta. Ja kuvia. Ehkä reseptejä. Sellaisen kirjan, joka valmistuisi, koska sen ei tarvitsisi olla täydellinen – ainoastaan hauska ja todellinen. Eikä sen tarvitsisi suuri olla, sellainen vain että sillä täyttäisi mahansa.

Sitä kirjaa en altistaisi muiden kuin kaikkein lähimpien kritiikille. Minä pitäisin sen suojattuna, tekisin siitä sellaisen kuin haluan. Tuon aterian värisen.

Totesin viime merkinnässäni, että osaan vähän kaikenlaista mutta en mitään kunnolla. Osaan vähän kokata ja vähän runoilla, en kumpaakaan niin hyvin että ne riittäisivät yksin mihinkään. Ei ehkä ole lopullinen ratkaisu laittaa kahta keskeneräistä asiaa yhteen, mutta jotain on tehtävä. Se ei ehkä ole lopputuotteen laadun kannalta fiksu ratkaisu, mutta se saattaa hyvinkin olla minun luovuuteni kannalta viisasta.

Teen paljon suunnitelmia, vähän tuloksia. Mutta ehkä, ehkä tästä voisi tulla jotain.

Tänä aamuna Oulussa on lumimyrsky.

Tasapaino avoimessa porraskäytävässä

Näin unta talosta, jossa on avoin porraskäytävä – sellainen, että se kulkee suoraan ihmisten asuntojen läpi. Kuin omakotitalon portaat. Paitsi että tämä talo oli kerrostalo.

Olen nähnyt sellaisesta talosta unia ennenkin – joskus se on ollut opiskelija-asuntola, joskus hotelli, joskus ostoskeskus. Nyt se oli täynnä hyvällä maulla sisustettuja viihtyisän näköisiä koteja. Olen ehkä lukenut liikaa sisustuslehtiä.

Kävi ilmi, että minusta ei koskaan tule kandia. Minusta tulee ainoastaan maisteri. Suunnilleen samassa ajassa, jossa minusta piti alunperin tulla kandi. Kolmen vuoden päästä teen aika varmasti jo gradua.

(Ammattikorkeakoulututkinto kävi maisteritutkinnon pohjaksi, jätän siis välistä 110 opintopistettä sivuaineita ja kieliopintoja.)

Sen sijaan, että saisin harhailla, olen nyt joutunut tosissani miettimään mitä haluan tehdä. En voi valita kaikenlaisia sivuaineita – minun täytyy valita ne oikeat. Oikeat mihin?

Voisin haluta olla kustannustoimittaja, kulttuuritoimittaja, tutkija, kulttuurituottaja (jonkinlaisena mahdollistavana tahona kaupungin kulttuuritoimessa tai jossain järjestössä), teatterin tiedottaja.

Huomaan osaavani vähän kaikenlaista, mutta en oikein mitään kunnolla. En usko että minusta olisi puvustajaksi, päivälehden toimittajaksi, luovaksi kirjoittajaksi, opettajaksi. Vaikka eihän sitä tiedä. Jos vaikka kehityn. Pääasiassa on kuitenkin niin, että minulla on visioita, mutta ei kovin suurta paloa tai kunnollisia taitoja niiden toteuttamiseen. Luovan tuottamisen olisi luultavasti pysyttävä harrastuksena.

Osaan puhua ihmisille, osaan sanoa asiani ymmärrettävästi. Osaan puhua erilaisten ihmisten kielillä. Siksi uskon, että minun olisi oltava jossakin välissä, välittäjänä.

Toki mietin, jaksanko sellaista työtä, jossa minun on jatkuvasti ajateltava ja/tai oltava ihmisten kanssa. Mutta kai parempi on kokeilla kuin olla kokeilematta. Kulkea siihen suuntaan, joka tuntuu oikealta, ja uudelleenohjautua sitten kun on tarvis. Uskon, että aina tulee olemaan tarvis. Ehkä opin nuorallakävelijän tasapainon, menen eteenpäin enkä kaadu. Ehkä minulla on tasapainoaisti ja suuntavaisto.

Tänään taitaa olla hyvä päivä koota kuvaseinä.

Uusi blogi?

Edelliseen liittyen. Mietin että josko aloittaisin ihan eri blogin. Sellaisen joka liittyisi keskeisesti estetiikkaan. Siinä voisin kertoa kaikenlaisista asioista, jotka innostavat minua päivittäin – kirjoista, elokuvista, sanoista, kuvista, ruoasta, esineistä, puista, valosta, ihmisistä. Jostain muusta kuin omasta tunnemaailmastani.

Avoinna nyt on ollut pystyssä marraskuusta 2005 lähtien, ja olen kirjoittanut sitä aktiivisesti. Pisin tauko kahden merkinnän välillä ei ole paljon kahta viikkoa pitempi. Vaikka minulla on ollut muitakin blogikokeiluja, tämä on se joka on pysynyt. Olen oppinut paljon ja käynyt paljon hyviä keskusteluja. Mutta viime kesästä asti tämä on tuntunut jotenkin ylimääräiseltä. Kuin kirjoittaisin vain kirjoittaakseni.

Ehkä nyt on aika liikkua. Muuttaa niitä rakenteita, joiden kautta hahmotan itseäni. Kääntää katse enemmän ulospäin – unohtamatta katsoa myös sisään. Uusi blogi olisi luonnollisesti henkilökohtainen sekin, kyllä siitäkin voisi minut nähdä – mutta ulkoisista asioista peilattuna.

Toki on mahdollista, että jos nyt aloitan jotain uutta, olen siitä innostunut kuukauden tai kahden ajan ja sitten kyllästyn. Niin on käynyt ennenkin.

Mutta oikeanlaisella rajauksella voisin onnistua aloittamaan sellaisen blogin, jonka aihealueesta olen pysyvästi kiinnostunut.

Vaikea sanoa

Minulla on usein nykyään blogia ajatellessa sellainen olo, että tänne pitäisi kirjoittaa aiheista – musiikista, elokuvista, kirjallisuudesta, ihmisilmiöistä, kielestä ja maailman rakentumisesta. Nämä ajatukset ovat korostuneet nyt opiskellessa, kun minulla on pitkästä aikaa ollut ulkopuolinen paine kirjoittaa esseitä ja keskittyä perusteellisesti johonkin ilmiöön.

Toisaalta. Se ei koskaan ole ollut tämän blogin funktio. Tässä blogissa minulla on ollut tapana olla epävarma ja keskeneräinen, tuijottaa omaa napaani, availla luukkuja kellareihini ja kaivaa niistä puoliksi maatuneita asenteita ja luonteenpiirteitä. Olla heikko ja hankala ja sensuroimaton.

Mutta hittosentään, viime kesän jälkeen olen ollut erilainen. Ei minulla ole ollut paljonkaan sanottavaa. Kun minulta kysytään “mitä kuuluu”, minun on helppo vastata, ja yleensä vastaus ei juurikaan vaihtele. Kuuluu hyvää. Opiskelen, aion valmistua keväällä. Jannen kanssa on hyvä olla. Teen paljon ruokaa. On vaikeitakin asioita, vieläkin on henkisesti mustelmainen olo ja siksi varon. Mutta ei se erityisesti haittaa, eikä minun tee mieli pyöritellä sitä. On tärkeämpiäkin asioita.

Juuri nyt Janne tekee ruokaa, joka tuoksuu inkivääriltä, paahtuvalta lihalta ja paprikalta. Kanelilta. Valkosipulilta. Juttelee samalla prosessista. “Se on ehkä vähän turhamaista, mutta kyllä mä oon ylpeä veitsenkäyttötaidoistani.” “Tää on just täydellinen koostumus, aika mötköä.” “Toivottavasti tää nyt ei oo liian tomaattista.”

On helppo hymyillä.

Minulla on taas sellainen tunne kuin olisin kasvamassa kohti jotakin oleellista. Ei sillä etteikö tämä tässä olisi oleellista, mutta minulla on tunne, että jotain on tulossa. Ei välttämättä pian, hyvinkin luultavasti vasta vuosien päästä.

Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä merkintää ajattelin että siitä tulisi edellisen kaltaista tajunnanvirtaa, mutta sekään ei nyt oikein toimi. Harkitsen vakavasti tämän blogin lopettamista, sillä en tiedä mitä tällä nyt tekisin.

Se ei tyydy, se etenee

Vuoden ensimmäisen aamun tunne oli typertynyt sanaton onnellisuus, jota edes maailman kieppuminen ei saanut latistumaan. Vuodenvaihteessa oli kaikkea: laulua, hölmöilyä, kaksi chihuahuaa, tähtisadetikkumiekkailua, lukuisia erilaisia Markuksia, joitakin syviä sananvaihtoja, satunnainen kohtaaminen ja selvänäköisyyden hetki.

Olin hyvin tyytyväinen. Olen yhä.

Aiemman merkinnän kommenteissa Jorma esitti, että luovuuden yhtenä lähtökohtana on konflikti. Huomasin olevani samaa mieltä. Tyytyväisyys on pysähtynyt tila, tasapainossa ei ole liikettä – jos luovuus on ongelmanratkaisua, silloin pitäisi lähtökohtaisesti olla jokin ongelma. Ongelman muotoilu voi olla mitä tahansa välillä “mikä on käytännöllisin tapa järjestää aterimet” – “miten pysyn elossa ja järjissäni”.

Kysymys kuuluukin: miten olla sekä luova että onnellinen?

En väitä etteikö se olisi mahdollista. Eihän luovuudelle tarvitse asettaa totaalisuusvaatimusta; ei koko elämän tarvitse olla taidetta.  Ongelmanasettelun ei tarvitse koskea pelkästään omaa persoonaa, omia ihmissuhteita, omaa mielenterveyttä. On aivan mahdollista kiinnittää huomionsa ulkopuoliseen; löytää eteenpäin ajava ristiriita itsensä ulkopuolelta.

Minun elämäni on melko pitkään ollut taidetta. Emotionaalinen paine on ajanut minua eteenpäin ja saanut minut tekemään mielenkiintoisimmat tekoni. Usein on ollut niin, etten ole sietänyt tasapainotilaa, vaan olen tahallani rakentanut ristiriitoja. Ollakseni elossa. (Mikä tässä yhteydessä varmaan tarkoittaa “ollakseni luova”.)

Muutaman vuoden ajan minua on ajanut nimenomaan emotionaalinen epätasapaino, ja olen kohdistanut pääosan huomiostani ihmissuhteisiin ja itsetutkiskeluun. Opiskelussa ja työssä kehittyminen on ollut selvästi toissijaista.

Mutta muistan vielä että asiat ovat olleet toisinkin. Neljä vuotta sitten, kun olin vielä vakuuttunut parisuhteeni ja muidenkin olosuhteiden pysyvyydestä, olin hyvin asiakeskeinen. Keskityin enemmän “ulkoiseen”, maailman muokkaamiseen itseni sijaan. Halusin tulla vaatesuunnittelijaksi, yrittäjäksikin hittosentään, ja tein kovasti töitä sen päämäärän eteen. Perustin yrityksen. Hankin opiskelupaikan. Ja ensimmäisen opiskeluvuoteni ajan keskityin täysillä opiskelemaan vaatetusalaa.

Sittemmin olen opiskellut lähinnä tunteita. Minusta on tullut koskessa surffaaja, tulivuorisaarten asuttaja, ammattilaistason itsetutkiskelija.

Ja nyt, kun muutaman kuukauden ajan onkin ollut rikkumattoman harmoninen olo ja helppo hengittää, huomaan että minussa on tilaa jollekin muulle. Tunnustelen sellaista tilannetta, jossa mieltäni eivät täyttäisi tunneanalyysi ja pakenevan tasapainon metsästäminen.

En luultavasti ymmärrä sitä vielä. Ja tuntuisi röyhkeydeltä, jos näiden muutaman kuukauden perusteella voisin väittää harmoniaa lopun elämää kestäväksi. Mutta vaikka se ei loppua elämää kestäisikään, voin olla vakuuttunut siitä että juuri nyt minussa on tilaa.

Arastelen suunnitelmien tekemistä. Olen niin monta kertaa saanut nähdä, ettei elämä mene suunnitelmieni mukaan. Pelkään että jos asetan tavoitteen ja kiinnyn siihen, joudun välttämättä luopumaan siitä – että kohtalo pakottaa minut luopumaan siitä. Minulla on vaistonvarainen usko siihen, että elämälläni on jokin suunta ja järjestys, mutta ei juurikaan luottamusta siihen että näkisin itse mitä ne ovat.

Mutta minulla on sisäinen kuva siitä miten elämäni voisi edetä.

Seuraavien kuukausien aikana keskeisin ulkoinen päämääräni on valmistua. Suurimmat osatekijät tässä ovat opinnäytetyön ja työharjoittelun loppuun asti tekeminen. Valmistuminen on langanpäiden sitomista, elämänvaiheen päättämistä, ja taas kerran: luopumista. Toivon näiden kuukausien aikana tulevani enemmän itseeni, tiivistyväni, järjestyväni itse samalla kun laitan tutkintoani järjestykseen.

Niin että kun syksy tulee, voisin olla alussa. Voisin seistä tähänastisen elämäni maaperällä, katsoa sitä ja hyväksyä sen, ja jättää sen taakse. Voisin nähdä jotain uutta – tehdä jotain uutta.

Sovelluksia

Porcupine Tree soi, pitkästä aikaa. Stupid Dream. Sen levyn kauneus herättää levottomuuden – minun on kasvettava sellaiseksi ihmiseksi, joka voi tehdä jotain yhtä kaunista. On elettävä päiviä jotka olisivat samalla tavalla kauniita. On katsottava silmät kunnolla auki, on nähtävä syvälle toisten ihmisten silmiin, on uskallettava sukeltaa. Tämä levy vaatii sitä.

Olen mietiskellyt osaamisiani. Parhaat tekemäni asiat ovat intensiivisiä.

Pikku Taikahuilu -lastenoopperan puvustus. Papagenon ja Papagenan asut suunnittelin ja valmistin yhdessä kahden luokkatoverin kanssa. Sukelsimme käsikirjoitukseen, nousimme sieltä näiden pukujen kanssa. Oli huikeaa nähdä miten näyttelijä tulee rooliinsa puvun avulla. Ja oli huikeaa nähdä yleisössä olevien lasten ilmeet, kun vanhan muorin hupun alta paljastui tuo kirkkaankeltainen iloinen Papagena.

**

Juonen parhaat numerot. Jotka eivät nyt ole edes esillä. Että saatoin olla mukana takomassa yhteistä kokonaisuutta, että koko julkaisu kulki minun käsieni kautta – annoin palautetta, laadin suuntaviivoja, opettelin keskustelemaan, julkaisupäivänä tein aina viittä asiaa päällekkäin. Julkaisun jälkeen olin usein niin väsynyt etten osannut edes itkeä, mutta silti mielettömän ylpeä Juonen ihmisistä. Juoni on suurimpia kasvattajiani.

**

Opettaminen. Se sai alkunsa Älä osta mitään -päivän käsityöpajasta vuonna 2006. Ehdotin yhteistyötä parin tahon välillä, ja kun se onnistui, olin haltioissani – tapahtumapäivänä tila täyttyi ihmisistä, jotka istuivat ison pöydän ääreen ja loivat asioita joita en osannut ajatellakaan. Minä touhusin ympäriinsä, en istunut paikoilleni kahdeksaan tuntiin, ja päivän päättyessä en osannut lakata hymyilemästä. Ja vuotta myöhemmin olinkin kansalaisopistolla tekemässä samaa. Sain olla tukena kun hiukan arat ihmiset huomasivat osaavansa ja pystyvänsä sittenkin. Joskus lähdin töihin väsyneenä, pää puolillaan kipua ja raskaita ajatuksia. Täydellinen keskittyminen toisten ihmisten luovuuteen ja pieniin teknisiin ongelmiin sai minut silloin löytämään merkityksen taas.

**

Rakastaminen. Ne hetket jolloin olen nähnyt toisen ihmisen katseessa muutoksen, uuden luottamuksen, eheytymisen, ja tiennyt olevani osallisena sen synnyssä. Sellaisen suuruuden äärellä ei voi olla muuta kuin kiitollinen. Tiedän aiheuttaneeni paljon kipua ja murhetta, mutta, kuten Yrjänä kysyy – kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvä päivä valhetta sittenkään? Vaikka en olekaan tehnyt kaikkea “oikein”, olen kuitenkin ollut aina läsnä niin kokonaan kuin suinkin olen pystynyt. Ja se on tehnyt paljon.

**

Kun aloin kirjoittaa tätä, luulin että yhdistävänä tekijänä suurimmissa saavutuksissani olisi helmien seulominen tai osien yhdistäminen uudeksi kokonaisuudeksi, mutta yllättäen suurin yhteneväisyys onkin siinä, millainen vaikutus tekemisilläni on ollut ihmisiin. Parhaimpina hetkinäni olen tehnyt toisista ihmisistä entistä voimakkaampia. Olen houkutellut esiin, tukenut ja ravinnut niitä voimia. Olen mahdollistanut ja auttanut näkemään.

Ja jotenkin, kun mietin mitä tehdä työkseni tulevaisuudessa, kun mietin mikä siinä on tärkeää – miten ikinä sellaiset asiat kuin raha tai turvallisuus voisivat olla tärkeämpiä kuin mahdollistaminen?

Juuri nyt tekemäni hyödylliset asiat ovat pienehköjä. Olen auttanut Joonaa opinnäytetyön valmiiksi saamisessa. Olen sopinut työharjoittelusta, jossa etsin toimintaa helpottavaa tietoa pienelle yritykselle jolla on suuret suunnitelmat. Enimmäkseen olen aika hiljaa, saatan loppuun omia opiskelujani. Lävitseni kulkee valtavia määriä rakkautta, tuntuu siltä kuin olisin siivilä jonka läpi kaadetaan lämmintä kiisseliä.

Entistä enemmän tuntuu siltä kuin olisin ennemmin ohjelma tai työkalu kuin sisältöä. Jos vain vielä tietäisin millainen työkalu – kuvankäsittelyohjelma, puhelin, leipäkone? Kysymys ei ole “mikä on minun olemukseni” vaan “millaiseen käyttöön parhaiten sovellun”.

Mielelläni toki olisin monitoimityökalu.