Kessee ja pimeyden muusat

Tietoisuuden ensimmäisinä pirstaleisina minuutteina kysyin itseltäni: mikä on “esseen” ja “kesseen” ero?

Ehdin jo muodostaa jonkinlaisen käsityksen, jonka mukaan “kessee” on kunnollista esseetä haparoivampi yritelmä, jotain sellaista mitä tenttivastauksiin yleensä hökälehditään. Essee taas on jotain, mitä määrittävät “sivistys” ja “tyyli”.

Myöhemmin tänään opiskelutoveri vetäisi laukustaan Vihan ja katkeruuden esseet ja kysyi “haluatko lainaan”. Tottakai minä halusin. Olen tänään lukenut kokoelmasta noin puolet. En voi sanoa siitä vielä mitään, mietinpähän vain Nylénin sukupuolikäsityksiä. Ne ovat jotenkin käsittämättömiä ja kiehtovia (tämä tarkoittaa tietenkin sitä, etten ole jäsentänyt vielä mielipidettäni niistä, ja että löpisen turhia). Leikin ajatuksella, että nainen olisi kirjoittanut Nylénin esseet. Ei se olisi mahdollista. Olen silti sitä mieltä, että jonkun naisen pitäisi.

Oikeasti mielenkiintoista on se, että ennen esseiden lukemista makasin pimeässä matolla ja kuuntelin musiikkia. Tällä viikolla on alkanut se sisäänpäin kiertyvän spiraalin aika, jossa kuljen hitaammin ja hitaammin ja lopulta pysähdyn. En enää kaipaa valoa, valo sattuu silmiin, haluan pysyä pimeässä ja nukkua. Mietin joidenkin kauan sitten kadonneiden ihmisten piirteitä, löydän heidät Facebookista, piirteet ovat samanlaiset edelleen, taustalla kimmeltäviä aaltoja ja sinisiä vuorenhuippuja, he ovat pysyneet fiktiivisinä. Sellaisia ihmisiä, jotka ovat muusia, sellaisia joiden on pysyttävä kaukaisina ollakseen muusia.

Mietin, että pitäisi kääntää jotain. Toisaalta, monien asioiden kohdalla se tuntuu mahdottomalta. Niinkuin nyt Paul Austerin Invention of Solitude, jonka luin vähän aikaa sitten, mietin että haluaisin suomentaa sen, ja sitten näin siitä tehdyn suomennoksen, Yksinäisyyden äärellä, ja raivostuin. Auster on niin tiiviisti omassa kielessään, niin syvällä sanojensa painossa ja äänteissä ja konnotaatioissa, että suomennos näyttää väistämättä kauhealta. Ei se varmaan, näin tarkemmin ajateltuna, edes ole kääntäjän vika. Tietenkin käännös on eri teos. Mutta tuntuu silti väärältä, että koko alkuperäisen kielen verkosto on hajalla, koko rytmi on hajalla, että käännöksessä monitasoiset ilmaisut putoavat latteiksi. Nyt minulla ei enää ole käsillä kumpaakaan versiota, joten en voi antaa esimerkkejä.

Ehkä juuri tämän takia pitäisi kääntää. Kääntäminen on uudelleen kirjoittamista, pyrkimystä ymmärtämiseen ja uskollisuuteen, empatiaa. Se tuntuu mahdottomalta, ja juuri siksi sitä pitäisi kokeilla.

Nyt on kuitenkin tuijotettava pimeään ja nähtävä unia, on annettava juurakoiden kasvaa, jotta olisi mistä kirjoittaa.

Valkoinen

Valokuvan reuna on valkoinen, koska olemme seitsemännessä kerroksessa. Tytöt istuvat pöydällä suu auki, lattialla niin suuret matkalaukut että käveleminen on vaikeaa.

Kävin viikonloppuna kirjoittajakurssilla. Sen jälkeen olen kirjoittanut hieman vapaammin. Kai sitä tarvitsee luvan joltakin toiselta, vaikka tuntemattomalta.

Pyysivät siellä blogini osoitetta. En antanut, en tahtonut, nolotti. Jos sieltä joku kuitenkin löysi tänne, tervetuloa. Ei sekään oikeasti paha ole.

Olen aikeissa keskittyä tänä syksynä kirjoittamiseen, antaa itselleni potkuja ja tehtäviä. Luovuin yhdestä sivuaineajatuksesta ja ilmoittauduin sen sijaan kirjoittamisen perusopintoihin. Tämä tuntuu nyt oikealta linjalta.

Eilen katsottiin I’m a cyborg, but that’s ok. Siinä oli paljon hulluja ja monimutkaisesti suunniteltuja hullujen maailmankuvia, jotka kuitenkin menivät hienon sopusointuisesti keskenään limittäin. Hullut ovat yhtä hulluja kuin kaikki muutkin ihmiset.

Juuret, arvot, päämäärät

Lauantaina, vertailuryhmää tavatessani, olin hetken aikaa täysin juureton, arvoton ja päämäärätön. Ihmiset kysyivät toisiltaan “mikä sinä olet?” ja osasivat vastata. Minä en osannut, minulla ei ollut nimeä. Eikä minulla ollut asuntolainaakaan.

Päivää myöhemmin olin äitini mökissä lukemassa isovaarini kirjeitä 30-luvun Yhdysvalloista. Kaunis käsiala vaihtuvien hotellien kirjepapereilla vakuutti minut siitä, että kyllä minulla juuret on. Äidin tapa olla vakuutti minut siitä, että on minulla arvotkin.

Päämäärästä minut vakuutti Anto Leikolan artikkeliteos Kirjoista ja viisaudesta. Löysin sen jyväskyläläisestä antikvariaatista lauantaina, luin loppuun bussissa maanantaina. Leikola on riemastuttava kirjoittaja, syvästi sivistynyt biologi ja tietokirjailija. Kirjallisuuden parissa työskentelyyn turhautuneita Leikola muistuttaa Bertrand Russellin ajatuksesta, jonka mukaan

maailmassa on niin paljon niitä jotka tekevät sitä mikä on hyödyllistä, että joidenkin on tehtävä myös sitä mikä on tärkeää.

Minä tarvitsen tällaista muistuttamista.

Haluaisin lainata tähän edes pienen pätkän Leikolan ajattelua, mutta tuntuu lähes mahdottomalta irrottaa tekstiä kokonaisuudestaan. Varsinkin kun “kokonaisuus” ei tässä tarkoita pelkästään Leikolan teosta vaan koko sitä rakennelmaa, johon se minun mielessäni asettuu. Siinä rakennelmassa on suuria avainsanoja: valistuksen ihanteet, tieteen estetiikka, poikkitieteellisyys, yleissivistys. Se on silti hyvin henkilökohtainen rakennelma, koska sen avulla minä aion vielä tehdä jotain hyödyllistä. Tai jopa tärkeää.

Käsialoista

Eilen katsottiin lopultakin se Burtonin Liisa. Mekkoelokuvahan se oli. Colleen Atwoodin elokuva. Muuten meni vähän toisesta silmästä sisään, toisesta ulos.

Kaipaisin sellaisia elokuvia, joissa tekijän käsiala näkyy. Näyttihän tuokin toki Burtonilta, mutta vain vision tasolla, ei käsityön: lopputulos oli jotenkin liian sliipattu ollakseen mielenkiintoinen, liian harkittu ollakseen kokonaisuutena vaikuttava. Vertaan kaikkea Imaginarium of Doctor Parnassukseen, sen jälkeen mikään ei ole näyttänyt kovin hienolta.

Kaipaisin digitaalisia taiteilijoita, jotka tekevät taidetta omalla nimellään, eivät studion. No okei, onhan meillä Kirsi Salonen. On varmaan muitakin, löytäisin jos tutkisin tarkemmin. Tyytymättömyyteni on laiskuutta.

Tänään vaihdoin ystävän huvittavaan vaaleanpunaiseen juhannusmekkoon vetoketjua, käsin koska kone on rikki. Se oli ihanaa. Olen alkanut pitää käsin ompelemisesta enemmän kuin koneella ompelemisesta, se on hitaampaa mutta jotenkin tyydyttävämpää, harkitsevampaa, luovempaa. Silloinkin kun kyse on vain vetoketjun vaihtamisessa. Se on harrastamista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän pitäisi kyllä periaatteessa olla toisessa blogissa, mutta olen alkanut kyllästyä itseni kahtiajakamiseen.

Hankala maailma.

Luin Kaj Korkea-ahon esikoisromaanin, Katso minuun pienehen. Tänä aamuna otin sen käteen heti ensimmäiseksi kun heräsin ja luin loppuun ennen aamiaista. Se on kauhea kirja. Traaginen. Ja viisas. Korkea-aho onnistuu rakentamaan sellaisia henkilöitä, jotka pitävät lukijan jatkuvassa epäilyksen tilassa: ovatko ne hulluja vai täysin oikeassa? Ovatko nuo äänet intuitiota, sairautta vai jumalallista johdatusta?

Pääosassa on ateistipoika, joka seurustelee syvästi uskonnollisen tytön kanssa. Molemmat tarkoittavat vain hyvää, molemmat ovat vain ihmisiä. Molempien syyllisyydentunto kasvaa lopulta kestämättömiin mittoihin. Syntyy jumalia ja perkeleitä, kaikkinäkeviä, tuomitsevia, kullekin omansa, kaikille riittää.

——————

Joitakin asioita minä en osaa sanoilla käsitellä. Joihinkin asioihin vain kuvat, hiljaisuus ja kosketus ovat tarpeeksi. Seppo Similän näyttelyn surrealistiset kuvat. Hankala maailma, seitsemän ja puoli kertaa kolme metriä absurdia tuskaa.

Kirjoitin tähän hankalan runon. Se oli yksityisluontoinen, joten se ei kuulu tänne. Hittosentään, en voi alkaa runoilijaksikaan – jos kirjoitan jostain, millä on todella merkitystä, tekstistä tulee niin yksityistä ettei sitä voi julkaista missään.

Pikkuasioista

Luin blogini “pikkuasiat”-kategorian läpi. Ne ovatkin näköjään niitä tärkeimpiä ja elävimpiä asioita.

Tämän aamun pikkuasioita: olen istunut puolitoista tuntia kirkasvalolampun äärellä, kuunnellut Violan Wonderabilia-albumin kaksi kertaa läpi, yskinyt. En ole syönyt vielä mitään. Olen pyöritellyt mielessäni opintosuorituksia: sitä, miten tiedän, etteivät ne lopulta ole tärkeitä, mutta silti ne valtaavat mielestäni turhan paljon tilaa.

Wonderabilia on hieno levy. Vaikka se onkin täynnä itsetietoisen naiivia indie-estetiikkaa, on se silti myös vilpitön ja viisas: levy ihmettelystä, eskapismista, herkkyydestä, hidastamisesta.

I’ll let these urgent times rush by

since forever is now anyhow

I’ll choose the wonders of slow life

since forever is now oh somehow

we’ll find a way to get outside

and

survive somehow

Akateemiset synapsit

Tänään pinnalla: stressinhallinta, feministinen lyriikantutkimus, synttärionnittelukortit edelleen pinossa sivupöydällä, korvaläppien valmistus, hienoinen huoli postimiehen univajeesta. Tunnen kuinka aivopoimuissani synapsit asettuvat uusiin muotoihin. Rutisee. On mentävä lenkille ennen kuin unohdan, miten vapaa-aikaa vietetään.

Voisin mainita, että Mushi-shi on kaunein näkemäni mangasarja.

Voisin myös mainita, että That 1 Guy on hämmästyttävä artisti, jota kuuntelin pari kuukautta ennen kuin näin hänet videolla. En ollut tajunnut, että tuollakin tavalla voi tehdä musiikkia.

Luulen tulleeni aikuiseksi.

Huomaan pystyväni tuottamaan helposti näkemyksellistä ja analyyttista puhetta ja tekstiä.

Tunnetekstit vaativat enemmän keskittymistä nyt kun en ole harjoittanut sitä puolta itsessäni.

Kuudennen kerroksen ikkunoista avautuva horisontti rauhoittaa minua yhä. Pimeä tulee nykyään aikaisin, mutta parvekkeelta katsottuna se on kauniimpaa. Tähtiä ei näy paljon, mutta riittävästi. Puunlatvojen tasalla on hyvä olla: en haluaisi olla korkeammalla, en matalammalla. Ikkunanäkymästä on 1/5 maata, 4/5 taivasta.

Akateemisuus kiehtoo minua. Tutkijuus kiehtoo minua. Voin helposti nähdä sulautuvani yliopistoyhteisöön. En kuitenkaan halua mennä sen sisään niin, etten näkisi enää ulos: haluan vahvistaa elämässäni niitä elementtejä, jotka pitävät minut kiinni arkitodellisuudessa. Haluaisin tavata ystäviäni, niitä jotka ovat kaukana. Haluan pitää mieleni rakenteet joustavina, vaikka ne nyt asettuvatkin akateemisen ajattelun raameihin.

Runneltu liha ja kuolemattomuus

Taas on puhuttava elokuvasta. Darren Aronofsky teki sen minulle taas, prkl. Järkytti ja liikutti. The Wrestler oli jotain aivan muuta kuin aiemmin mainitsemani The Fountain, mutta teho ei jäänyt kauas taakse: eilen elokuvista palattuani olin aika hiljainen ja surullinen, en saanut unta puoleen yöhön, ja vastaavasti tänä aamuna en halunnut herätä.

Wrestler on keskeisimmin fyysinen elokuva. Heiluva käsivarakamera seuraa yli-ikäisen showpainijan liikkeitä liian läheltä ja liian todellisesti, usein on vaikea nähdä yksityiskohtia, äänimaailmassa on korostettuna painijan vaikea hengitys. Kehässä painija liikkuu kaikki voimansa keskittäen, ottaa ja antaa iskuja, vuotaa verta shown vuoksi, hyppää liian korkealta. Kehän ulkopuolella painija liikkuu kuin vanha väsynyt varovainen mies. Ja katsoja on niin lähellä, että tuntee kivun ja kolotuksen omissa nahoissaan, tuntee ympärillään vuosikymmeniä runnellun, treenatun, solarium-paahdetun, hormonikasvatetun lihan painon.

Ei mitenkään miellyttävä katsomiskokemus.

Kontrastina: kun seurataan tarinan naista, kamera on tarkkakatseinen mutta etäällä. Nainen on yökerhon tanssija, katsoa saa mutta ei koskea, ehdottoman tietoisesti “vain töissä täällä”. Ja sitten, kuten arvata saattaa, ei kuitenkaan.

Kumpikin päähenkilöistä on viihdyttäjä, kumpikin antaa kehonsa yleisön käyttöön. Kummankin tehtävänä on luoda illuusio fyysisestä täydellisyydestä.

Mutta ei elokuva tietenkään anna pitää sitä illuusiota. Hahmot ovat helvetin inhimillisiä, haavoittuvaisia, tavallisia.

Toisaalta. Painijan showhahmo on legendaarinen, myyttinen, osa modernia kansantarustoa ja siksi todellinen. Ja jos tuon myyttisen hahmon veto on niin kova, että se ajaa takanaan olevan tavallisen ihmisen kiduttamaan ja runtelemaan omaa kehoaan – jos painija valitsee mieluummin kuolemattomuuden legendana kuin elämän ihmisenä – onko se väärin?

Selittämättömän estetiikka

Löysin ihan etsimättä elokuvan, jolla on sama vaikutus kuin Talvisella tarinalla on kirjana. Muutama päivä sitten katsottiin The Fountain. Minä en tiennyt siitä etukäteen mitään, Jannekin vain vähän. Siksi se pääsikin iskemään niin lujaa ja yllättäen.

Ensimmäinen kuvaileva sana on intensiivinen. Tarkoituksemme oli pitää elokuvan alkupuolella tauko ja laittaa popcornia, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Ensi sekunneista alkaen elokuva vaati kaiken huomiomme – jokainen kuva oli nähtävä, jokainen sana kuultava, kuin koko elokuva olisi tanssi tai urheilusuoritus, ainutlaatuinen sulava liikesarja jota ei voi keskeyttää.

Toinen kuvaileva sana on fantastinen. Pinnaltaan moderniin tarinaan sekoittuu mayakansojen mytologiaa, kristillistä mytologiaa ja scifi- ja fantasiamaailmasta tuttuja aikaan ja ulottuvuuksiin liittyviä kuvioita. Ja niitä asioita jotka kiehtovat minua myös Talvisessa tarinassa – kirkassilmäinen tyyni hulluus varman kuoleman edessä, ajan halkova rakkaus, elämän vääjäämättömyys ja kuolema osana sitä. Yksittäiset kuvat ovat huikaisevia, liikuttavia, väkeviä. Mustaa, kultaa ja valkoista.

Kolmatta kuvailevaa sanaa on vaikea löytää. Se liittyy muotoiluun sanan laajimmassa merkityksessä. Mikä kuvaa sellaista tasapainoa ja järjestelmällisyyttä, jossa jo esineen muoto symboloi sen käyttötarkoitusta? Kun poliisitalon arkkitehtuuri hengittää ympäristöönsä järjestystä ja basson väri on yhtä syvä kuin sen ääni. Mikä kuvaa sitä, kun kielitieteellisen esseen jokaisesta lauserakenteesta huokuu rakkaus kieleen? Jollain tavalla se on fraktaalista, jollain tavalla synteettistä, mutta tiedän hakevani jotain sanaa jota en tunne. Sen sanan tunteminen olisi minulle tärkeää.

Eilen, päiviä kertyneen esteettisen kiihtymyksen ahdistamana, tietämättä itsekään mihin pyrin, ajoin Jannen metafyysiseen keskusteluun. Alkuun esitin muodottomia sumeita kysymyksiä tieteen ja uskon luonteesta, vaadin näkemyksiä, vaadin logiikkaa. Molempien jo ahdistuttua löysin tien hengittää ja antaa periksi. Myönsin että kyse on jostain henkilökohtaisemmasta – minun tarpeestani yrittää kuvailla sitä miten näen maailman toimivan, millainen järjestelmä siinä on, miten minä siinä toimin – ja nähdä, voiko toinen ymmärtää sitä.

Minä en ole koskaan pystynyt määrittelemään sitä järjestelmää hyvin, koska aina lauseen aloittaessani turhaudun jo sanojen riittämättömyyteen ja moniselitteisyyteen.

Keskeistä siinä kuitenkin on, että tiedän siitä järjestelmästä keskeisimmin intuitiolla. Minä havaitsen sen järjestelmän siinä, miten joskus on käännyttävä eri kadunkulmasta kuin yleensä, miten joskus on toimittava haluaan vastaan ja joskus sen mukaan, miten joskus on toimittava järkeäkin vastaan, koska se tuntuu oikealta. En osaa sanoilla vangita sen rakenteita, mutta vaisto, kokemukset ja kokemusten takia järkikin kertovat, että intuitiota on seurattava. Jos en seuraa, ajaudun kauemmaksi itsestäni.

Tunnen itseni aina naurettavaksi ja haavoittuvaiseksi kun yritän kertoa tästä selkeästi. Itken melkein aina kun yritän. Moni on kertonut samasta asiasta paremmin kuin minä. Ja olen itsekin kertonut siitä paremmin vertauskuvilla, runoilla ja teoilla. Vitsinä Janne ehdotti, että tekisin hänelle aiheesta neliulotteisen vuokaavion.

Ymmärtämättä itsekään täysin mitä tarkoitin, vastasin aivan tosissani, että elämämme yhdessä voi olla sellainen.

En osaa selittää sitä. Mutta tunnistan sen kun näen. Siksi minä kerään elokuvia, kirjoja, runoja, esineitä ja ihmisiä joissa selittämätön näkyy. The Fountain oli yksi sellainen elokuva, ja pysyy luultavasti minussa sisällä vielä pitkään.

Talven kauneimpia asioita

Eilisaamuna istuin Rantsilassa käppyräisen kaksoismännyn tukevilla oksilla ja katselin kun aurinko nousi hitaasti huikeansiniselle taivaalle. Ylpeät pohjanmaalaiset talot talvehtivat kuorettuneiden hankien keskellä. Minä asetuin paremmin itseeni.

Tämä korkea valo on saanut minut talviperinteideni äärelle. Keskeisin talviperinne on lukea Mark Helprinin Talvinen tarina. Se kohottaa, valaisee, inspiroi – päästää valon lankeamaan mieleni ikkunoista sisään niin, että muistan sen olevan lasimaalauksin varustettu avara katedraali.

Talvinen tarina toimii hyvin yhdessä monen muun kohottavan ja runsaan asian kanssa – vaikkapa Jeff Buckleyn, hyvän vahvan teen, aurinkoisen parvekkeen ja paksujen villavaatteiden. Se kirja edustaa minulle kaikkea sitä, mikä on hyvin tehtyä, kunnioitettavaa ja ihmeellistä.

Taluva on myös sellainen asia. Aidosti elegantti lautapeli, mekaniikaltaan ihastuttavan yksinkertainen ja silti monenlaisia strategioita mahdollistava. Taluva on myös fyysisesti huomattavan miellyttävä, sillä kaikki osaset ovat jämeriä, käteen sopivia ja tyylikkäitä. Pelin loppuasetelma näyttää aina siltä miltä sen on tarkoituskin – eksoottiselta ja tiuhaan asutetulta tulivuorisaarelta.

Tämän joulun päivät ovat olleet täysiä ja runsaita – juustoja, viiniä, kissoja, elokuvia, saunomista, pelejä. Hyviä ihmisiä ja suuria värikylläisiä tausta-ajatuksia, jotka eivät asetu yksiselitteiseen muotoon. Ja kaiken lämmittää tämä päiviä yhdistävä hellyys, josta en kykene kirjoittamaan, mutta joka on kaikessa mitä kirjoitan.