Liha ja avaruus

Toissapäivänä Aronofsky teki minulle taas sen, minkä vain Aronofsky osaa. Hajotti niin etten meinannut saada itseäni ylös teatterin penkistä. Pelkäsin että luuni menisivät rikki. Eivät ne sitten kuitenkaan menneet. Näin vapisevia unia, seuraavana päivänä kuljin silmät nurinpäin kääntyneenä ja halusin hypätä, mistä tahansa, kunhan korkealta.

En silti kirjoita tässä merkinnässä Black Swanista, ei tämä ole mikään elokuva-arvostelu.

Aronofsky tekee minulle niin paljon siksi, että hänen elokuvansa ovat aina täynnä lihaa. Runneltua, pakotettua ihmisen lihaa, kuvattuna niin vakavasti ja läheltä ettei ironialle jää tilaa. On minun verkkokalvoni ja on liha, eikä siihen väliin mahdu yhtään mitään.

Kolmessa viimeisessä on ollut kysymys hyppäämisestä. Fountainissa se oli vielä puhtaasti metaforista, uskonhyppy, mutta Wrestlerissä siitä tuli fyysinen teko. Wrestlerissä mies jäi ilmaan kesken hypyn. Black Swanissa nainen hyppäsi ja putosi maahan saakka.

Ei kukaan muu tee niin vilpitöntä tragediaa.

Tänään pudotin Sukeltajasta yhden hahmon, tai oikeastaan tajusin kahden heistä olevan yksi ja sama. Tajusin myös, että siinä on kysymys suurista tiloista: katedraaleista ja puista, avaruudesta joka suuntaan. Täytyy kirjoittaa suurista tiloista, vaikka se olisikin pateettista. Jos Aronofsky ei ole ironinen, ei minunkaan tarvitse olla. Jos voin levittää itseäni kohti sellaisia mittasuhteita, joissa kaikkein yksityisin tosiaan on kaikkein yleisintä, minun täytyy.

En minä ota tätä vakavasti

Aikuisten ihmisten viikonloppu: kymmeneltä nukkumaan, seitsemältä ylös.

Lumi ilmassa näyttää tänä aamuna samalta kuin savu eilen teatterin lavalla: se savu oli sumua, joka tulee äkkiä ja eksyttää kulkijan hukkumaan rämeensilmään, lentohiekkaan, kauhuun.

Käsikirjoituksen vaikeimmat osat ovat kirjoittamatta. Toistan näitä sanoja ja niistä tulee todempia: koko ajan on vaikeampaa kirjoittaa kohtauksia joissa vanhoiksi puutuneet ihmiset joutuvat tunnustamaan kyvyttömyytensä luottaa toiseen, kohtauksia joissa perheensä taakseen sulkenut joutuu tajuamaan että rakastaa isäänsä sittenkin. Miten voi kirjoittaa murskaavia kohtauksia niin että ne tosiaan murskaavat sekä kirjoittajan että lukijan, vähempää ei kannata kirjoittaa.

Rakkaus on sana jota en ole vielä käyttänyt siinä tekstissä, en tiedä onko siinä millään tavalla kyse rakkaudesta.

Olisi lukijoita jotka voisivat lukea sen tekstin, jo ainakin kolme, ja heidän takiaan minun täytyisi saada se valmiiksi. Viime aikoina olen lukenut ja kuunnellut paljon toisten ihmisten tekstejä, en näyttänyt omiani ollenkaan. Olen puhunut kirjoittamisesta kuin tietäisin siitä jotain, mutta piilottanut itseni. Otan vastaan, en anna mitään.

Sanon itselleni: tämä on harjoitusteksti, en minä ota tätä vakavasti. Tämä on se huono ensimmäinen romaani, jota lähetän kaikkialle ja jota kukaan ei julkaise. Tässä minä voin tehdä kaikki virheet jotka minun täytyy tehdä kirjoittaakseni toisen, paremman romaanin. Tämä on se idealistinen, mahtipontinen, ylimielinen ensimmäinen yritelmä, jossa yritän sanoa kaiken enkä siksi onnistu sanomaan mitään.

(Miksi edes pitäisi kirjoittaa romaani – no siksi, että siitä puhuttaisiin, että joku lukisi sen, että joku sanoisi “olet sinä hyvä” niin että tietäisin että siinä lauseessa on kyse tekstistäni eikä persoonastani, että joku voisi sanoa: “tekstisi on hyvää” ja minä uskoisin.)

En minä ole koskaan osannut kirjoittaa vain itselleni.

Tuhkataivaan simpukat

Koordinaatit: 812812011. Taivas on tuhkaa ja mustelmia, likaista marjapuuroa. Sisälämpötila kolea, ulkolämpötila tuntematon.

Olen paloitellut käsikirjoitustani, jakanut sitä linjoihin, koonnut metaa jotta itsekin ymmärtäisin. Olen asettanut takarajan: 31.3. käsikirjoituksen on oltava sellaisessa kunnossa, että sen voi lähettää tuntemattomille tuomittavaksi. Tämä on tärkein tehtävä.

Olen nähnyt tuskaisia varmoja maalauksia. Menen varmasti katsomaan niitä vielä toisen kerran. Nekin ovat tuhkaa, mustelmia ja likaista marjapuuroa. Haluaisin jakaa ne, mutta verkko ei anna saalista. Toisaalta hyvä. Ne pitääkin nähdä suurena. Kadotetut.

Verkkoon tarttui kuitenkin yksi mieltänyrjäyttävä simpukka. Sen on tehnyt toinen taiteilija, samanniminen eri ihminen.

Tätä huikeutta on lisääkin.

Käsikirjoituksen työnimi on Sukeltaja. Tuollaisia näkyjä siinä sukelletaan, tuollaisia simpukoita.

Kaikki niveltyy yhteen.