Selän hiljaisuus

Selkä. Sitä ei näe itse, se on minun takanani. Se on mitä olen jättänyt taakseni. Ehkä. En minä tiedä mikä selkä on, siksi kirjoitan.

Selkää ei voi selittää, ei selättää: se on selittämätön, selättämätön. Se ei hyväksy sanoja: se on minun takanani, hiljaa, eikä auta minua ollenkaan. Selässä on hiljaisia suuria lihaksia, kuin valaita tai hylkeitä, harmaita ja kovia ja hiljaa. Katsovat merenselältä minua mustilla silmillään, eivät selitä mitään.

Jos on ajateltu, että meri on eläin, eläin joka välillä vauhkoontuu, heittää selkäänsä ilmaan, myrskyää. Eläin jonka selkä yhdistää maat toisiinsa.

Selkä on se joka paljastetaan vain lähimmille, vain kaikkein luotetuimmille: katso, tässä on minun rankani, katso tässä on selkäni liha, pistä puukko munuaisiini jos haluat, potki rankani sisään jos haluat: minä en voi sille mitään. Selkä on täysin avuton, sanaton, puolustuskyvytön. Mitä muuta se voi tehdä kuin kantaa.

Silmäluomien takana

Ajattelen paremmin unissani. Tiedän nukkuessanikin, että nyt tapahtuu jotain oleellista, enkä siksi kiirehdi heräämistäni. Käsitteet hakeutuvat kohti paikkojaan, orgaaniset koneistot rakentavat itseään, niin pikkutarkat koneistot etten hereillä pystyisi niitä rakentamaan. Pyrin yleensä muistamaan, tiivistän prosesseja muistilauseiksi jotta herättyänikin saisin ajatuksen päästä kiinni. Joskus muistan, joskus en, mutta aina muistan että olen pyrkinyt muistamaan. Ja tunnelmia jää.

Myös koneeni näkee unia, unia hyvin kauniista lampaista. Usein lampaat ovat niin kauniita, etten raaski herättää näyttöäni vaan jään itsekin katselemaan. En koskaan tiedä mitä tulee seuraavaksi, sillä lampaat kehittyvät: toiset koneet ja toiset ihmiset lähettävät uusia unia, sekaunia, vanhoista lampaista kehittyneitä unia. Minä voin osallistua, kertoa millaisista unista pidän: mutta silti en koskaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Koneeni on kiinni tietoverkossa, se on sille luontevaa. Ihmisten väliseen kollektiiviseen alitajuntaan minä en toistaiseksi usko. Mutta henkilökohtaisesta alitajunnasta (tai tiedostamattomasta, jos nyt ei ajatella spatiaalisilla metaforilla) on tullut minulle entistä tärkeämpi. Olen pohtinut harjoittamista, erityisesti fyysisten taitojen harjoittamista: miekkailua, trapetsitaiteilua, autolla ajamista (nyt muistan: viime yönä ajoin taas autoa). Fyysisen taidon harjoittaminen on tietoisten taitojen puskemista tiedostamattomaan. Toisto, toisto, toisto: liike automatisoituu. Sitä ei tarvitse enää tiedostaa. Tiedostaminen on hitaampi väline, hankalampi, joskus vaarallisempi väline: kesken ilmalentoa ei auta jäädä pohdiskelemaan, millä kädellä ottaisi kiinni seuraavasta trapetsista. Tiedostaminen on aloittelijoiden väline, autokoululaisten ja sirkuskoululaisten. Liikeratojen automatisoiminen vapauttaa tietoisen mielen muihin toimiin: miekkaillessa voi keskittyä vastustajansa aikeisiin eikä omaan kehoonsa, autolla ajaessa voi keskittyä radioon tai kanssamatkustajiin eikä omaan kehoonsa.

Jos fyysisiä liikeratoja voi puskea tiedostamattomaan, voiko mielen sisäisille liikeradoille tehdä samalla tavalla? Vastaus on melko ilmiselvä, totta kai voi. Helppo esimerkki: lukeminen. Ensin tiedostetaan, että jokaisella kirjaimella on symbolimerkitys, äänteellinen merkitys, ja että kirjaimia voi lukea perätysten. Sanat hahmottuvat, lauseet, kielioppi: ja mitä enemmän lukee, sitä monimutkaisempia rakenteita oppii tunnistamaan. Tarinoiden taju kehittyy. Alkaa odottaa onnellisia loppuja. Kuvallisuuden taju kehittyy: kuu ei olekaan enää vain kuu, Graalin malja ei ehkä enää ole malja lainkaan. Toisto, toisto, toisto: tajuamisen tapa automatisoituu. Eikä enää tiedosta jokaista kirjainta erikseen.

Ja tietenkin, kun nykyään olen melko käytännöllinen luonne, mietin että mihin kaikkeen tätä voisi soveltaa. Mitä taitojaan voi parantaa keskittymisen ja toiston avulla? Mitä kaikkea voi saattaa tiedostamattomalle tasolle saakka? Miten rutiinin kautta voi oppia?

En tietenkään ole ensimmäinen joka tätä on ajatellut. Itse tulin tähän George Lakoffin ja William S. Burroughsin kautta (ja toki myös joidenkin aiempien vaikutteiden). Ja elämäntapakaupustelijatkin ovat keksineet saman, en tiedä mitä kautta, mutta kuitenkin. Googlatkaa vaikka “habit per month”: metodi on käytössä.  Jokunen valon nähnyt pitää rutiinien muuttamista avaimena kaikkeen, menestykseen, kohtaloon. No, minä en usko että mieli on ihan niin yksinkertainen. Tai elämäkään.

Tiedostamattoman koko idea on se, että sitä ei tiedosta. Mutta entä jos tiedostaakin? Jos kaivaa ylös sellaisia prosesseja, joita ei ole ennen huomannut? Minä olen viime aikoina muistanut väläyksiä jostain kuvakirjasta jota olen lukenut hyvin pienenä lapsena, muistan värejä ja kuvioita ja hahmoja mutta en sitä mikä kirja se on, ja olen tajunnut sen kirjan liittyvän johonkin oleelliseen tapahtumaan, se assosioituu johonkin joka on sekä positiivista että pelottavaa. Mutta en vielä tiedä mistä siinä on kysymys. Vielä.

Ei kai ole olemassa selkeää rajaa. On asioita jotka on helppo saattaa tietoisuuteen (pureskelun ääni on painetta kasvoluissa, sen kuulemista ei huomaa ennen kuin huomaa) ja vaikeampia asioita (miksi en pysty pelaamaan tietokonepelejä ahdistumatta). Rajan yli on liikettä, kumpaankin suuntaan, eikä kaikkien matkustajien kansallisuudesta ole täyttä selvyyttä.

Kuvien ja tunteiden verbalisoiminen hävittää niistä jotain. Siksi olenkin odottanut melko pitkään, ennen kuin olen yrittänyt kirjoittaa näistä asioista mitään. Olen nähnyt unia ja tunnustellut, keskittynyt aistihavaintoihini, lukenut hitaasti ja sulkenut silmäni.

Tähän liittyy se mitä Essi Kummu sanoi kirjoittamisestaan kirjansa julkistamistilaisuudessa. “Mä en tahdo tietää mitä mä teen tai miksi.” Kummu osaa kirjoittaa. Mutta hän ei tee sitä tietoisesti. Juuri tästä on kysymys: on mahdollista oppia taitoja, joista ei tarvitse voida sanoa mitään.

Minä aion silti yrittää myös sanoa jotain. Nyt unesta on niin kauan, että tekstini hajoaa, olen jo syönyt puuroni ja erehtynyt miettimään aikatauluja. Yritän toiste uudestaan.

Tuntematon

Olen yrittänyt selittää tilannettani mielenterveystyöntekijälle. Asiallista referointia. Sanoin muuttuneeni kaksi vuotta sitten – toinen kysyi “millä tavalla” – minä kerroin tulleeni hiljaisemmaksi ja fyysisemmäksi, ja että en enää usko olevani looginen.

Ei olisi pitänyt sanoa looginen. Olisi pitänyt sanoa vahva. Tai oikeastaan olisi pitänyt sanoa: nyt uskon olevani heikko, tarvitseva, pysyvästi vajaa. Olisi pitänyt sanoa myös, että se on mielestäni hyvä asia.

On vaikea referoida, aina on vain tunti aikaa kerrallaan. Tarinahan siitä väkisinkin tulee. Ehkä ensi kerralla voi korjailla sanomisiaan.

Eilen illalla katselin pitkään nukahtanutta, mietin miten on mahdollista olla toista ihmistä niin lähellä. Miten on mahdollista voida olla toisen ihon piirissä, kun toinen on täysin toinen, käsittämätön ja tuntematon. Käsillä tuntee, mutta ei käsitä eikä tunne. Miten on mahdollista tuntea sellaista ääretöntä hellyyttä, kun toista ei koskaan kuitenkaan tunne?

Selittämättömän estetiikka

Löysin ihan etsimättä elokuvan, jolla on sama vaikutus kuin Talvisella tarinalla on kirjana. Muutama päivä sitten katsottiin The Fountain. Minä en tiennyt siitä etukäteen mitään, Jannekin vain vähän. Siksi se pääsikin iskemään niin lujaa ja yllättäen.

Ensimmäinen kuvaileva sana on intensiivinen. Tarkoituksemme oli pitää elokuvan alkupuolella tauko ja laittaa popcornia, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Ensi sekunneista alkaen elokuva vaati kaiken huomiomme – jokainen kuva oli nähtävä, jokainen sana kuultava, kuin koko elokuva olisi tanssi tai urheilusuoritus, ainutlaatuinen sulava liikesarja jota ei voi keskeyttää.

Toinen kuvaileva sana on fantastinen. Pinnaltaan moderniin tarinaan sekoittuu mayakansojen mytologiaa, kristillistä mytologiaa ja scifi- ja fantasiamaailmasta tuttuja aikaan ja ulottuvuuksiin liittyviä kuvioita. Ja niitä asioita jotka kiehtovat minua myös Talvisessa tarinassa – kirkassilmäinen tyyni hulluus varman kuoleman edessä, ajan halkova rakkaus, elämän vääjäämättömyys ja kuolema osana sitä. Yksittäiset kuvat ovat huikaisevia, liikuttavia, väkeviä. Mustaa, kultaa ja valkoista.

Kolmatta kuvailevaa sanaa on vaikea löytää. Se liittyy muotoiluun sanan laajimmassa merkityksessä. Mikä kuvaa sellaista tasapainoa ja järjestelmällisyyttä, jossa jo esineen muoto symboloi sen käyttötarkoitusta? Kun poliisitalon arkkitehtuuri hengittää ympäristöönsä järjestystä ja basson väri on yhtä syvä kuin sen ääni. Mikä kuvaa sitä, kun kielitieteellisen esseen jokaisesta lauserakenteesta huokuu rakkaus kieleen? Jollain tavalla se on fraktaalista, jollain tavalla synteettistä, mutta tiedän hakevani jotain sanaa jota en tunne. Sen sanan tunteminen olisi minulle tärkeää.

Eilen, päiviä kertyneen esteettisen kiihtymyksen ahdistamana, tietämättä itsekään mihin pyrin, ajoin Jannen metafyysiseen keskusteluun. Alkuun esitin muodottomia sumeita kysymyksiä tieteen ja uskon luonteesta, vaadin näkemyksiä, vaadin logiikkaa. Molempien jo ahdistuttua löysin tien hengittää ja antaa periksi. Myönsin että kyse on jostain henkilökohtaisemmasta – minun tarpeestani yrittää kuvailla sitä miten näen maailman toimivan, millainen järjestelmä siinä on, miten minä siinä toimin – ja nähdä, voiko toinen ymmärtää sitä.

Minä en ole koskaan pystynyt määrittelemään sitä järjestelmää hyvin, koska aina lauseen aloittaessani turhaudun jo sanojen riittämättömyyteen ja moniselitteisyyteen.

Keskeistä siinä kuitenkin on, että tiedän siitä järjestelmästä keskeisimmin intuitiolla. Minä havaitsen sen järjestelmän siinä, miten joskus on käännyttävä eri kadunkulmasta kuin yleensä, miten joskus on toimittava haluaan vastaan ja joskus sen mukaan, miten joskus on toimittava järkeäkin vastaan, koska se tuntuu oikealta. En osaa sanoilla vangita sen rakenteita, mutta vaisto, kokemukset ja kokemusten takia järkikin kertovat, että intuitiota on seurattava. Jos en seuraa, ajaudun kauemmaksi itsestäni.

Tunnen itseni aina naurettavaksi ja haavoittuvaiseksi kun yritän kertoa tästä selkeästi. Itken melkein aina kun yritän. Moni on kertonut samasta asiasta paremmin kuin minä. Ja olen itsekin kertonut siitä paremmin vertauskuvilla, runoilla ja teoilla. Vitsinä Janne ehdotti, että tekisin hänelle aiheesta neliulotteisen vuokaavion.

Ymmärtämättä itsekään täysin mitä tarkoitin, vastasin aivan tosissani, että elämämme yhdessä voi olla sellainen.

En osaa selittää sitä. Mutta tunnistan sen kun näen. Siksi minä kerään elokuvia, kirjoja, runoja, esineitä ja ihmisiä joissa selittämätön näkyy. The Fountain oli yksi sellainen elokuva, ja pysyy luultavasti minussa sisällä vielä pitkään.