Juuret, arvot, päämäärät

Lauantaina, vertailuryhmää tavatessani, olin hetken aikaa täysin juureton, arvoton ja päämäärätön. Ihmiset kysyivät toisiltaan “mikä sinä olet?” ja osasivat vastata. Minä en osannut, minulla ei ollut nimeä. Eikä minulla ollut asuntolainaakaan.

Päivää myöhemmin olin äitini mökissä lukemassa isovaarini kirjeitä 30-luvun Yhdysvalloista. Kaunis käsiala vaihtuvien hotellien kirjepapereilla vakuutti minut siitä, että kyllä minulla juuret on. Äidin tapa olla vakuutti minut siitä, että on minulla arvotkin.

Päämäärästä minut vakuutti Anto Leikolan artikkeliteos Kirjoista ja viisaudesta. Löysin sen jyväskyläläisestä antikvariaatista lauantaina, luin loppuun bussissa maanantaina. Leikola on riemastuttava kirjoittaja, syvästi sivistynyt biologi ja tietokirjailija. Kirjallisuuden parissa työskentelyyn turhautuneita Leikola muistuttaa Bertrand Russellin ajatuksesta, jonka mukaan

maailmassa on niin paljon niitä jotka tekevät sitä mikä on hyödyllistä, että joidenkin on tehtävä myös sitä mikä on tärkeää.

Minä tarvitsen tällaista muistuttamista.

Haluaisin lainata tähän edes pienen pätkän Leikolan ajattelua, mutta tuntuu lähes mahdottomalta irrottaa tekstiä kokonaisuudestaan. Varsinkin kun “kokonaisuus” ei tässä tarkoita pelkästään Leikolan teosta vaan koko sitä rakennelmaa, johon se minun mielessäni asettuu. Siinä rakennelmassa on suuria avainsanoja: valistuksen ihanteet, tieteen estetiikka, poikkitieteellisyys, yleissivistys. Se on silti hyvin henkilökohtainen rakennelma, koska sen avulla minä aion vielä tehdä jotain hyödyllistä. Tai jopa tärkeää.

Ehkä sittenkin osallistun

Minun tosiaankin pitää ruveta heräämään ennen auringonnousua. Auringonnousu näistä ikkunoista katsottuna on joka aamu erilainen. Tänään pilvet olivat aamu-unensinistä vispipuuroa kuningatarhillon kera, levitettynä kerroksittain koko itätaivaan ylle. Hetken näytti siltä, että niiden alta paljastuisi jotain kultaista, lämmintä, ystävällistä – mutta verhot vedettiinkin tiukemmin kiinni, valot himmennettiin.

Se pilvistä. On muitakin ajatuksia. Eilen kannoin mukanani kotiin valtavan määrän ajatuksia. Syynä olivat humanistiset ympäristöopinnot, joista kävin seuraamassa yhden luennon ihan kokeilun vuoksi.

Luento sai minut ajattelemaan menneisyyttäni ja tulevaisuuttani, mahdollisuuksiani, tarkoitustani – no, kaikkea. Sitä samaa kuin muutkin opinnot (“mihin suuntaan haluan mennä”), mutta eri näkökulmasta.

Keskeisiä ajatuksia oli kai kaksi.

1) Olenko viime vuosina vältellyt ympäristöasioihin ja yhteiskuntaan osallistumista, koska en halua leimautua hipiksi?

2) Meneekö hyvä kasvatukseni hukkaan, jos en elämässäni keskity jollain tavalla ympäristötutkimukseen, ihmisen ja luonnon suhteiden ymmärtämiseen ja mahdolliseen parantamiseen?

Näinä parina Oulun-vuotena olen pitänyt ympäristöön ja kulutuskulttuuriin kohdistuvat mielipiteeni aika hiljaisina. En ole meuhkannut, en ole osallistunut, en ole tehnyt projekteja. Paitsi opinnäytetyöni, joka sivusi näitä aiheita melko kaukaa.

Olen halunnut ymmärtää ihmisiä, tulla ymmärretyksi. Olen halunnut tulla nähdyksi muutenkin kuin sen viherpiipertäjä-sapluunan läpi, jota ihmiset niin helposti päälleni asettavat. Siksi olen ollut hiljainen, taipuisampi, kokeilevampi. Se on tehnyt minulle hyvää – olen todella oppinut ymmärtämään erilaisia ajattelutapoja ja elämäntyylejä paremmin.

Mutta eihän sitä voi väistää – minun ajattelussani on aina pohjalla yhteiskunnallinen sävy. Minä haluan osallistua, minä haluan vaikuttaa. Vaikka se onkin vaikeampaa kuin osallistumatta oleminen.

Minä olen toisen polven hippi. Minun ei ole tarvinnut käydä samoja taisteluita kuin vanhempieni. Minun ei ole tarvinnut luopua mistään – kulutukseni on aina ollut hyvin pientä, ja nyt kesätöitä tekevänä opiskelijalla minulla on sellainen elintaso, johon uskon olevani tyytyväinen loppuelämäni. Minulla ei ole tunnesiteitä sellaisiin asioihin kuin laskettelukeskukset, autot, vaatekaupat, astiastot, Thaimaan-matkat ja suuret kirkkohäät. En ole kasvanut pitämään niitä tavoiteltavina asioina, en kaipaa niitä elämääni. Kasvatukseni ja tärkeinä pitämieni arvojen välillä ei ole ristiriitoja. Olen siitä kiitollinen.

Ja vaikka tiedänkin että äitini ei ajattelisi niin, minusta tuntuu että tämä hyvä pohja menee hukkaan jos en rakenna sen päälle. Toki yksityiselämässäänkin saa sitä sun tätä aikaan, antaa oman panoksensa, vaikuttaa ihmisiin ympärillään – mutta työssä voi vaikuttaa laajemmalle. Ja siksi minusta tuntuu, että minun olisi tärkeää keskittyä. Löytää ne keinot, joilla voin osallistua yhteiskuntaan.

Uskon, että opinnoissani tämä tulee näkymään kiinnostuksena luonto/kulttuuri-jaotteluun, “luonnollisen” ja “keinotekoisen” rajapintaan, luonnon ja ihmisen suhteiden tutkimiseen. Mietin sitäkin, että tarkkoihin ammatteihin ja toimenkuviin pyrkimistä tärkeämpää saattaa olla teemojen ja näkökulmien löytäminen – keskittyminen tiettyjen asioiden tutkimiseen ja tuntemiseen. Ja sitten myöhemmin niiden kautta voi tehdä töitäkin, erilaisia töitä, vaihtelevia töitä.

Pääni on tällähetkellä sellainen suurehko keittiö, jossa muhii eri liesillä suuria kattiloita. Saa nähdä, mitä niissä syntyy.

Irman kuvia

Jonkin aikaa sitten linkitin tänne äitini kuvia. Jo ennen sitä olin kovasti sitä mieltä, että äidin pitäisi perustaa noille kuville oma blogi, niin pääsisivät ansaitsemaansa ympäristöön.

No, nyt se on sitten tapahtunut: Irman kuvia näyttää meille asfaltintallaajille luonnon pieniä suuria ihmeitä, hämähäkkejä ja heinäsirkkoja ja kuka tietää mitä vielä. Kehotan tutustumaan, äidillä on hyvä näkemys.

Kauniit vakavat kasvot

Tänään olen iloinen siitä, etten ole koskaan näyttänyt erityisen siistiltä. Ei ole ollut vaatteita jotka näyttävät suoraan kaupan rekistä otetuilta, ei ole ollut sileää kiiltävää kampausta eikä kadunvarsimainosten huulikiiltoa.

Olin syömässä opiskelijaravintolassa. Kun katselin kaikkia niitä vakavia kauniita nuoria kasvoja, kaikkia niitä fiksujen akateemisten silmälasinsankojen taakse piiloutuneita sinisiä silmiä, ajattelin sitä mitä eilen puhuttiin Heidin kanssa – miten jokaisella nuorella ihmisellä on hirveä paine olla ainutlaatuinen, toteuttaa itseään, löytää itsensä, löytää paikkansa maailmassa. Miten paljon jokaisessa meistä on potentiaalia ja miten syylliseksi itsensä tuntee jos ei käytä kaikkea sitä.

Ja jokainen tulee kuitenkin lopulta onnelliseksi aika yksinkertaisista asioista. Että on koti, perhe, ystäviä, rakkautta, lämpöä, ruokaa.

Jotenkin tuntui, että oleellista olisi jos joku vain halaisi niitä kauniita vakavia ihmisiä, silittäisi vähän ja antaisi luvan hengittää. Kertoisi että ei oikeasti ole mitään hätää.

Heidi sanoi tänään, että näytän nykyään entistäkin enemmän peikkotytöltä. Ja että muistutan häntä maaelementistä. Se tuntui mukavalta.

Minä mietin, että sukumme naiset ovat paljolti samanlaisia kuin sukumme perinnekakku: eivät järin huoliteltuja, mutta asennetta on tyrmäävä määrä.

Tällaista näkee, kun osaa katsoa

Äitini innostui taannoin oikein kunnolla valokuvaamisesta. Digipokkari vaihtui järjestelmäkameraan ja metsäretket alkoivat venyä. Tänä kesänä kasvimaa ja mehiläiset jäivät kakkoseksi, kun oli parempaa tekemistä. Innostus on kehittynyt taidoksi – äidin silmä näkee nykyään esimerkiksi tällaista:

Nämä pikkuöttiäiset ovat minun suosikkejani. Kun malttaa katsoa noin tarkkaan, voi nähdä kaikenlaisia pikkiriikkisiä otuksia lehtien alla ja heinien varsissa. Ja jos ei maltakaan, on mukavaa että joku toinen malttaa ja näyttää muillekin.

Hyvä paikka.

Eilen kävelin Jyväskylän vanhan hautausmaan läpi. Elokuun illassa lehmukset olivat läsnä, luotettavia ja pysyviä. Iltasoitto soi Harjulta. Muurin ulkopuolella ihmiset lipuivat polkupyörillä ohi, oluttölkkejä kädessään. Minä totesin jälleen olevani onnellinen.

Aiemmin päivällä laskin isäni uurnan pieneen kuoppaan Karstulan hautausmaalla. Jokainen heitti vuorollaan lapiollisen multaa, isän veli täytti kuopan loppuun. Minä seisoin veljieni välissä ja itkin kuin mies, muutaman tiukan kyyneleen katse tiiviisti kaukaisuudessa.

Isän lapsuudenkodin olohuoneessa jokainen meistä totesi vuorotellen, että onpa omituista. Tavata taas. Minulla on yllättäen suku, viisas ja humoristinen suku jonka kanssa ei tarvitse yrittää sovittaa olemistaan minkäänlaiseen keinotekoiseen koodiin. Kaksi tätiä. Setä. Kaksi serkkua, serkkujen perheet. Ja veljetkin lähempänä kuin ennen.

Asiat ovat nyt hyvin. Jonkun mielestä se saattaa kuulostaa röyhkeältä tai välinpitämättömältä. Mutta niin vain nyt on. On täysin yhdentekevää, haluaisinko muuttaa jotain menneisyydessä toisenlaiseksi. Menneisyyden muuttamisen haikailu, jossittelu ja katuminen ja syyllisyys, ei minulla ole mitään tekemistä sellaisten mielenliikkeiden kanssa. Ne ovat turhia ja mielettömiä. Isä on viety kotiin ja minä olen onnellinen. Tässä hetkessä on hyvä paikka ja oikea suunta.

Elämä on.

Tänään, palkkapäivää edeltävänä päivänä, minulla oli viisi euroa tilillä. Ostin kermaa, kesäkurpitsan ja vehnäjauhoja. Ja ison levyn rusinasuklaata.

Leivoin tiikerikakun loppuviikon teekutsuja silmälläpitäen. Siitä tuli kaunis.

Leivoin kaksi valtavaa grahamleipää.

Tein pastaa. Kesäkurpitsaa ja auringonkukansiemeniä pannulle hetkeksi pienen öljytilkan ja pienen vähitellen lisätyn kermatilkan kanssa, sekaan suolat ja sitruunapippurit. Koko hoito kasariin muhimaan pariksi minuutiksi täysjyväfusillien seurassa, sekaan läjä tuoretta basilikaa ja päälle vuohenjuustopalat. Tuli rapeaa ja raikasta.

Kuolema on se tumma tausta joka saa nämä värit hehkumaan kirkkaammin. Maut, äänet, kasvonpiirteet nousevat tarkemmin esiin.

Ei minulla ole surua, minulla on sanaton ahdistus joka tekee kehosta väsyneen, pakottaa juomaan paljon vettä, nukkumaan ja olemaan yksin. Makeaa tekee koko ajan mieli. Keho on kai enemmän shokissa kuin mieli.

Kuolemaa pahempi on se, että isä kuoli yksin. Ei suinkaan viikonloppuna, kuten ensin luulin. Huomattavasti aiemmin. Viikon vai kaksi, sitä en tiedä vielä. Naapuri alkoi lopulta epäillä ja soitti poliisit.

Kun minä kävin Vesannolla toissa viikonloppuna, mietin ääneen äidille että Mattiin pitäisi taas olla yhteyksissä. Silloin saattoi olla jo liian myöhäistä. Jos olisinkin soittanut, olisinko alkanut epäillä kun vastausta ei olisi kuulunut? Vai olisinko jättänyt asian sikseen?

Turhaa jossittelua. En soittanut.

Voisin kirjoittaa jotain epämääräisen runollista ihmisen epätäydellisyydestä ja erehtyväisyydestä ja siitä miten hauras ja kallis elämä on vaikka kuvittelisikin toisin, siitä miten vielä eläviä olisi pideltävä kuin kylmänarkoja kultaisia omenapuita – mutta siinä kirjoittaisin vain sellaisia tunteita jotka olen lukenut jostain. En niitä joita todella tunnen. Todella en tunne paljonkaan.

Väistämätön tapahtui.

Eilisiltana ja tänään olen tehnyt samoja asioita kuin muutenkin olisin tehnyt.

Kävin suihkussa. Leikkasin varpaankynnet. Söin leipää. Luin Morrisia. Menin Jannelle. Kuunneltiin musiikkia, katseltiin brittihuumoria, syötiin popcornia. Mentiin nukkumaan. Aamulla menin puoli kuudeksi töihin – posti lensi laatikoista lokeroihin, lokeroista laatikoihin, laatikoista uusiin lokeroihin, lokeroista nippuihin, niput kärryyn, kärrystä postiluukkuihin. Puuroakin söin. Ja juttelin mukavia työkavereiden kanssa. Ajoin kaupan kautta kotiin.

Samalla olen toistanut mielessäni lausetta.

“Minun isäni on kuollut.”

Olen yrittänyt käsittää mitä se tarkoittaa. Mikä on muuttunut. Maailma ympärillä on hieman hiljaisempi, kauniimpi, selkeäpiirteisempi. Tänään näen ihmisten kasvojen yksityiskohdat selvemmin kuin ennen, huomaan vastaantulevan pyöräilijän kulmakarvojen kaaren ja työkaverin hampaiden välissä olevan raon. Elämä on kuhisevaa, valoa kohti syöksyvää, itseään toistavaa ja varioivaa, sykkivää, lämmintä – ja jotenkin lasikuvun alla, kaukaa katsottava kuvaelma.

Mutta en minä tänään tiedä kuolemasta yhtään enempää kuin eilenkään.

Isäni Matti ei ole minulle se 63-vuotias mies, joka kuoli eilen. Minun mielessäni isä on se, joka pelasi kanssani korttia keittiön pöydän ääressä viisitoista vuotta sitten, jonka silmälaseista kortit heijastuivat niin että jos olisin osannut huijata, olisin voinut. Se joka teki minulle vaneriviilusta nukkekodin ja hermostui kun minä olin pettynyt, kun koti ei muistuttanutkaan piirtämääni prinsessalinnaa. Se joka osti minulle kirjoituskoneen kymmenvuotislahjaksi. Vaikka koneen näppäimet olivatkin niin raskaat että käteen koski silloinkin kun löin niitä yksitellen etusormella, se oli minusta hirmuisen hieno lahja.

Minä tiedän että isä oli kirjoittaja, mutta en ole koskaan lukenut mitään hänen kirjoittamaansa, kirjeitä lukuunottamatta. Tiedän että isä soitti kitaraa, mutta en muista ollenkaan miltä se kuulostaa.

Isä oli myös juoppo ja pelkuri. Isä kiersi samoja ympyröitä vuodesta toiseen, ei päässyt ulos.

Minäkin olin pelkuri. Viimeiseen kolmeentoista vuoteen emme tavanneet. Kirjoitimme kirjeitä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei koskaan kovin paljon. Puhuimme tapaamisesta, viime vuonna yritimmekin, minä olin jo menossa junaan kun isä ilmoitti olevansa humalassa ja että olisi parempi jos en tulisi. Sitten isän piti tulla Ouluun, mutta rahat eivät riittäneetkään. Minun olisi pitänyt yrittää uudestaan, mennä väkisin käymään. Viime kuukauden aikana mietin paljon isää, mietin että pitäisi tavata, mietin että mitä tahansa voi tapahtua. Mutta annoin niiden ajatusten mennä ohi. En tarttunut toimeen.

Nyt se ei ole mahdollista enää. En koskaan katsonut isää silmiin aikuisena. En huomannut olevani melkein yhtä pitkä. En nähnyt ryppyjä kasvoilla enkä harmaata tukkaa. Yhden valokuvan olen nähnyt. Ja kerran olen kuullut hänen äänensä puhelimessa.

Lupasin joulukuun alussa kirjoittaa kirjeen. “Varmaan ennen joulua.” En kirjoittanut, en lopulta ollenkaan. Minä olin isälle vihainen, ja sen jälkeen välinpitämätön.

Päällimmäinen tunne on väistämättömyys. Tämän piti tapahtua joskus. Se tapahtui nyt. Sille minä en voi mitään. Tämän enempää aikaa meillä ei ollut.

Minä muistan pelottavan vähän. Muistot isästä eivät täyttäisi kymmentä sivua kirjassa. Minä olen nuorimmainen. Tiedän että veljeni muistavat enemmän, ovat menettäneet enemmän, surevat enemmän. En tiedä miltä heistä tuntuu.

Perhesuhteideni lyhyt historia

Minä olen perheestä, jossa jokainen on saatanan fiksu mutta mieleltään enemmän tai vähemmän sairas.

Isäni Matti, 62, ja veljeni Antti, 28, ovat alkoholisteja. Isä on ollut sitä niin kauan kuin muistan. Antti on ollut raittiina vuodesta 2006.

Äitini Irma, 57, ja veljeni Ville, 31, ovat eristäytyneitä siinä määrin, että se haittaa sosiaalista kanssakäymistä. Itse en näe tätä erityisen vakavana ongelmana, koska molemmat tuntuvat tätä nykyä olevan melko tyytyväisiä elämäänsä. Äitini antaa itsellensä kohtuuttoman vähän arvoa ja kantaa valtavaa ja täysin turhaa syyllisyyttä. Villen eristäytyneisyyden asteesta en ole kovin varma, mutta uskon sen olevan tätä nykyä melko lievä.

Veljeni Manu, 26, on minulle tuntematon ihminen. Hän joutui mielisairaalaan kun minä olin kolmetoista ja hän viisitoista, eikä hän sitä aikaisemminkaan ollut puhunut minulle pariin vuoteen. Vaikka laitoshoitoa kestikin vain vuoden, emme ole sen jälkeen sanoneet toisillemme viittä sanaa enempää.

Vanhempani erosivat vuonna 1995. Siitä on nyt kolmetoista vuotta. Sen jälkeen en ole tavannut isääni. Antti ja Ville muuttivat kotoa noin vuotta myöhemmin ja Manu eristäytyi huoneeseensa. Vuosien 2000 ja 2006 välillä en tavannut heistä ketään enkä vaihtanut heidän kanssaan sanaakaan, lukuunottamatta sitä poikkeustilannetta, että Ville tuli häihini vuonna 2003. Olimme molemmat silloin liian paniikissa puhuaksemme toistemme kanssa juuri mitään.

Pääsääntönä on, että meidän perheessämme ei olla pidetty yhteyksiä lainkaan. Poikkeuksia ovat äitini, joka on toiminut informaatiolinkkinä kaikkien välillä, minä joka olen vaihtanut isäni kanssa kirjeitä ja sähköposteja ja Antti ja Ville, jotka tapasivat silloin tällöin opiskellessaan molemmat Kuopiossa.

Minä ja Ville löysimme toisemme internetistä joskus 2000-luvun alkupuolella ja avasimme kohteliaat keskustelu- ja kommentointivälit. Vuonna 2006 Antti raitistui ja otti yhteyttä niin äitiini kuin minuun ja Villeenkin. Vuonna 2007 tapasimme kolmestaan näiden kahden veljeni kanssa, ensi kertaa kaikki samassa tilassa sitten vuoden 1997 tai 1998. Pöydässä oli yksi tyhjä paikka. Kukaan meistä ei ole vieläkään ottanut yhteyttä Manuun. Manu ei kerro elämästään äidillekään käytännössä mitään.

Perheellemme tyypillisiä piirteitä ovat huono itseluottamus, joskus jopa suoranaisena ihmisten pelkona ilmenevä sisäänpäinkääntyneisyys ja itsensä syyllistäminen. Varsinkin vanhempani kantavat harteillaan lamauttavan raskasta syyllisyyden lastia.

Itse olen perheessämme terveemmästä päästä. Jos Manulla on tuberkuloosi, minulla on krooninen nuha. Olen ollut masennukseen taipuvainen niin kauan kuin olen osannut ajatella. Lapsuuteni oli yksinäinen – minulla ei ole yhtään ystävää jonka olisin tuntenut ennen lukiota. Minusta on kasvanut itseanalyyttinen, itsekriittinen ja itsekeskeinen, ja yksinäisyyteen tottuneena unohdan helposti että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin minä. Minulla ei ole kestävän parisuhteen mallia ja oletan automaattisesti, että miehet ovat heikkoja, mistä huolimatta haen helposti pelastusta ongelmiini parisuhteesta. Minulla on itsepintainen kuvitelma siitä, että minun on välttämätöntä olla vahva ja myös näyttää muille että olen vahva.

En ole hakenut apua, vaan ratkaissut ongelmani itse siinä määrin kuin olen osannut. 12-vuotiaana olin lihaksiltani niin jännittynyt, että minun piti lähes joka ilta tietoisesti rentouttaa kehoni kohta kohdalta ennen kuin sain pystyin nukkumaan. 11-vuotiaasta 14-vuotiaaksi ratkaisin yksinäisyyteni ongelman pilvilinnassa elämisellä, ja sieltä putoamisen jälkeen ratkaisuna oli yleinen maailman ja ihmisten halveksunta. Vaihtaessani koulua 14-vuotiaana päätin jättää koulukiusatun roolin taakse ja psyykkasin itseni aloittamaan alusta sosiaalisempana persoonana, missä onnistuinkin (vain huomatakseni etteivät uuden koulun oppilaat olleet lainkaan tutustumisen arvoisia). 15-vuotiaana muutin itsekseni kaupunkiin lukioon aloittaakseni uudelleen alusta. 17-vuotiaana kävin kahden kuukauden ajan psykologilla mutta jätin hoidon kesken kun kesäsijaisen pesti päättyi. 22-vuotiaaksi asti yritin ratkaista olemiseni ja ahdistuskierteeni ongelman analyyttisella logiikalla, kunnes huomasin ongelmanasettelun olevan perustaltaan väärä ja luovuin yrittämisestä. Palaan vatvomiseen yhä silloin tällöin.

Olen itsekeskeinen ja turhan kiintynyt dramatiikkaan. Siksi kerron tarinani kärjistäen ja korostaen. Tiedän että jokaisella perheellä on tragediansa, monilla varmasti samankaltaiset kuin minulla ja monilla sellaiset joita en osaa kuvitellakaan. En yritä hämmästyttää historiani hirvittävyydellä, enkä yritä kerätä säälipisteitä. Faktat ovat kuitenkin faktoja, ja tällaisten asioiden keskellä minä olen kasvanut. Näiden asioiden takia olen sellainen kuin olen, ja siksi minusta on tärkeää kertoa ne tässä. Perheeni jäseniltä pyydän anteeksi, mikäli olen heidän mielestään kertonut jotain liian arkaluontoista.