Merirosvofantasia

Jäin miettimään niitä merirosvoja. Sitä nimenomaista merirosvoa, joka minulla on mielessä silloin kun sanon “haluan olla merirosvo”.

Tärkeintä siinä on asento. Sellainen rento seisoma-asento, tukeva mutta joustava (laiva keinuu alla), kädet mahdollisesti taskuissa, ne on tilavat taskut tilavissa housuissa. Housut on ehkä ruskeat, kangasta joka liikkuu kuin purjeet. Merirosvolla on rennot hartiat, ryhti on suora tai kiero, sillä ei ole niin väliä. Ilmeellä on väliä. Se on huvittunut. Tutkiva. Merirosvo hymyilee ja kumartaa kevyesti. (Hän on kohtelias kun kohteliaisuutta kaivataan, onhan hän saanut hyvän kasvatuksen, jonka iloista hän ei syyttä luovu nytkään kun hänen asemansa ei niitä suoranaisesti vaadi.)

Merirosvo pitää tavaroista, mutta hänellä on niitä vähän. Liikkuva elämäntapa, nähkääs. Koskaan ei tiedä milloin laiva uppoaa alta, ja kun niin käy, ei parane alkaa suremaan.

Merirosvo on housuja käyttävä nainen ajassa, jossa useimmat naiset eivät hameiltaan kykene edes nousemaan yksin soutuveneeseen. Naisena merirosvo on eri asia kuin miehenä: naisella on eri voimat, eri lihakset, eri nivelet. Merirosvonainen ei ole mies, vaan kiistämättömällä tavalla nainen.

Ja siksi minä aloin etsiä naisia. Merirosvonaisia. Ja kaikkea mikä liittyy merirosvonaisiin. Hylkäsin kaikki naiset, joiden kävely on pakotettua, jotka eivät pystyisi juoksemaan, jotka ovat uhmakkaita vain maskaran vuoksi. Hylkäsin naiset, jotka ovat olemassa vain miestä varten.

Joitakin kauniita asioita löysin.

Cate Blanchettilla on se ilme.

Näillä naisilla on se asento. Ja kirjoitusta.

Aina ei tarvitse katsoa. Voi tuntea hehkuvat puut ja kuulla, mitä, en minä tiedä vielä.

Kun ei katso, voi tulla simpukaksi tai tähtitaivaaksi.

Ja kun avaakin silmät, voi nähdä käsittämättömiä meriä, käsittämättömiä keltaisia, voi tuntea lämpimät kivet jalkapohjissaan. Voi jatkaa matkaa.

Olen joitakin kertoja kirjoittanut sotureista; tämä on sitä samaa jatkumoa.

Minän jakamisesta

Heräsin viideltä vain ollakseni kuitenkin liian väsynyt tekemään mitään. Eilisen hiet kuivuvat iholle, on kylmä sillä tavalla kuin kesäaamuisin voi olla. Olen jäänyt jumiin sinne koivujen alle. Eräs ihminen meni kysymään suoraan “haluatko sinä Kaisa lapsia”, ja minä häkellyin, koska en tahdo tunnustaa että haluan.

Mikä tässä on jäänyt vaivaamaan ei kuitenkaan ole varsinaisesti se lapsikysymys, vaan miten voin sanoa “minä”. Helppo vastaus kysymykseen on “minun kehoni haluaa”. Mutta se on omituista ulkoistamista, ikäänkuin kehoni ei olisi “minä”, ikäänkuin se nimenomaan ei olisi kaikkein eniten minä.

Halu sinänsä on varsin selkeä asia, vastaus on joka tapauksessa positiivinen. Mutta tietenkään minä en ole hankkimassa lapsia nyt, koska se ei ole järkevää sosiaaliselta kannalta, nyt ei ole oikea aika. Yksi osa minussa haluaa, toinen tekee päätöksen olla toteuttamatta halua.

Olisi niin helppoa lipsahtaa “liha vastaan henki” -ajatteluun. Mutta se ei ole totuudenmukaista, minä en ole jaettavissa kahtia. Jos mietin, mitkä osat minussa vaikuttavat päätöksiini, tulee mieleen ainakin kolme osaa: vietit, intuitio ja logiikka. Ja varmasti on muutakin, jotain mikä on kuvattavissa ehkä empatiaksi tai solidaarisuudeksi, se osa joka tunnustelee sosiaalisen kudoksen värähtelyjä (ajatelkaa hämähäkkejä). Eikä mitään näistä osista voi nimetä suoraan “lihaksi” tai “hengeksi”.

Olen yrittänyt muotoilla lauseita. “Minulla on hyvin kovaääninen keho.” “Minä olen kokonaan fyysinen ihminen.”

“Biologia” on hämäryydestään huolimatta melko käyttökelpoinen käsite, koska se assosioituu “eläimellisyyteen” ja “luonnollisuuteen” sellaisella tavalla, joka ei suoraan tee jakoa lihan ja hengen välillä. Se on oleellisin elämän taso, mahdollisesti kaikki muut olemisen tavat sisältävä, joka tapauksessa vähintäänkin niihin limittyvä. Logiikkakin on biologista. Mutta onko etiikka?

Keskeinen ongelma tuntuu olevan “olen melko varma siitä, että kaikki minussa on biologista/fyysistä/ruumiillista, mutta silti tuntuu siltä että olen jakautunut – miten siis kuvaan tätä jakautuneisuutta?”.

Kun jaan itseni tylyn analyyttisesti, vastaus lapsikysymykseen voisi olla:

- Biologisesti “kyllä”

- Emotionaalisesti, intuitiivisesti, loogisesti ja sosiaalisesti “ei”

En silti ole tyytyväinen valitsemiini kategorioihin.

Huomaatte varmaan, että tässä on kysymys täysin samasta asiasta kuin tuossa alempana (“Pelkkä biologia”). Tässä vain eri siemenestä kasvaneena ja vähemmän runollisesti.

Pelkkä biologia

Ihon alla paine kasvaa, höyry kuumenee ja pyrkii pintaan. Tänä keväänä en kutsu sitä vapaudenkaipuuksi vaan kiimaksi, juoksuajaksi, tänä keväänä se on pelkkää biologiaa. Jos biologia koskaan on pelkkää. Tänä keväänä en kulje kiiman mukana, en hakeudu ihmisjoukkoihin, en humallu, en ilman Jannea. Janne on minulle täydellisen selvästi tärkeämpi asia kuin tämän vietin noudattaminen.

En väitä olevani kova, en edes halua olla: höyryn on löydettävä jokin tie ulos. Mutta nyt paras tie on itku, ei juhliminen. Jos muutaman kerran joudun kieltämään itseltäni hauskanpidon, kulkemaan mykkänä kotiin, uupumaan, olkoon sitten niin. Parempi niin. Jos tämä toistuu tulevienkin vuosien keväinä, olkoon sitten niin.

Minulla on aavistus sellaisesta olemassaolosta, jossa tajuan vietin ja intuition eron. Jossa tunnistan hetkellisen tarpeen hetkelliseksi silloinkin, kun se lyö raippana kasvoille.

Minulla on (minä olen) 25-vuotias keho, jolla on paljon asiaa. Olen onnellinen siitä, että se on (minä olen) elossa, että siinä on (minussa on) liikkuvia nesteitä ja muuttuvia lämpötiloja. En halua jakaa itseäni “kehoon” ja “mieleen”, se on valheellinen jako: mutta nämä vietit ovat niin vahvoja, että ajaudun väkisinkin erottamaan “kehon” omaksi toimijakseen, jonka kanssa mieleni on ajoittain eri mieltä. Jos teen niin vahingossa, on muistettava että se on rankka yksinkertaistus.

Ikäänkuin minun pitäisi olla vain yksi. Enhän minä ole. Mutta en minä myöskään ole vain kaksi, olen enemmän, useampia, muuttuvia, olen virtauksia enemmän kuin esineitä.

Oleellista nyt on, että enemmistö kaikesta tästä, mitä kutsun minäksi, haluaa sitoutua yhteen nimenomaiseen ihmiseen, eettisesti ja seksuaalisesti. En halua kieltää minkään osani olemassaoloa, en halua pelkistää itseäni “kokonaiseksi” (se ei olisi enää kokonaista lainkaan) – mutta käytännössä osa minusta on alistettava enemmistölle.

Sisuksista ammennettua

Nukke valmistui. Rautaluuranko, kuparikurvit, kangaskudokset, pähkinäaivot, vatsa täynnä siemeniä. Kaula kuin E.T.:llä, reidet kuin Willendorfin Venuksella. Pidän siitä kuin unistani, vaikka se on kasvoton ja rujo.

Jotakin on valmistunut myös mielessä. Kesätyömietinnöt ja työnhakuun turhautuminen kypsyttivät päätöksen aloittaa vaatteiden tekeminen taas. Sellaisten vaatteiden, joita voin ammentaa itsestäni samalla tavalla kuin tuon nuken, samalla tavalla kuin runoja. Uskon tulleeni sillä tavalla kokonaiseksi, että pystyn siihen. Uskon voivani nostaa itsestäni teoksia. Sillä tavalla minun parhaat työni ovat aina syntyneet, ja uskon että sellaiset tiivistymät ovat ehdottomuudessaankin niin puoleensavetäviä, että joku saattaa jopa antaa minulle rahaa vastineeksi niistä.

Raha on ikävä asia, sen etsiminen, kaivaminen, sen ajatteleminen jatkuvasti. Se ei ole tärkein asia, ei lähellekään, mutta siitä uhkaa tulla sellainen jos sitä miettii koko ajan.

Toisaalta, on tämä kuitenkin sellainen yhteiskunta, jossa periaatteessa pärjää aina jotenkin. Jos jaksaa ajaa omaa asiaansa.

Äsken ystävän kanssa todettiin, että työmoraali tuppaa tarttumaan ikävästi ihoon. Parin kuukauden välein se pitää ravistella itsestään irti, jotta muistaisi miksi oikeastaan elää. Jotta muistaisi selkärankansa, sisuksensa, hiustensa painon.

Laserilla läpi

Tiedättehän, että samoin kuin liiallisesta syömisestä tulee ylensyönyt olo, liiallisesta mehun tai maidon tai limsan juomisesta voi tulla ylenjuonut olo. Minulla on sellainen nyt.

Aina kun minuun iskee virtsatietulehdus (se on minulle tutumpi tauti kuin flunssa, ja jotakuinkin yhtä ärsyttävä – mutta helpompi taltuttaa), tapanani on ajaa systeemini läpi kolmisen litraa lasersäteenpunaista karpalomehua. Ja jos karpalomehua ei ole saatavilla, mikä tahansa muukin c-vitamiinipitoinen kelpaa. Eräissä tilanteissa saatavilla on ollut lähinnä olutta (ja yllättäen sekin on auttanut [mutta tämä ei sitten ole mikään suositus]).

Nyt olen niin liotettu karpalomehussa, että jos joku päättäisi pistää minua neulalla, suihkuaisin lattialle rubiininvärisen lammikon. Olen turpea ja lotiseva, mutta oudosti kirkastettu ja sokerihumalassa.

Tänään oli tarkoitus aloittaa arki – ottaa tiettyjä konkreettisia askelia opinnäytetyöni tiellä – mutta osittain terveydentilaani liittyvän ärtymyksen vuoksi olenkin sen sijaan vain lueskellut uudella perspektiivillä läpi erään tutun blogin. Huomaan sen vaikuttavan kirjoittamiseni tapaan ja tyyliin.

Kun tässä nyt ollaan, niin samantien voisin kertoa jostain tärkeästä. Mutta laitan sen toiseen merkintään ihan temaattisen selkeyden vuoksi.

Kauniit vakavat kasvot

Tänään olen iloinen siitä, etten ole koskaan näyttänyt erityisen siistiltä. Ei ole ollut vaatteita jotka näyttävät suoraan kaupan rekistä otetuilta, ei ole ollut sileää kiiltävää kampausta eikä kadunvarsimainosten huulikiiltoa.

Olin syömässä opiskelijaravintolassa. Kun katselin kaikkia niitä vakavia kauniita nuoria kasvoja, kaikkia niitä fiksujen akateemisten silmälasinsankojen taakse piiloutuneita sinisiä silmiä, ajattelin sitä mitä eilen puhuttiin Heidin kanssa – miten jokaisella nuorella ihmisellä on hirveä paine olla ainutlaatuinen, toteuttaa itseään, löytää itsensä, löytää paikkansa maailmassa. Miten paljon jokaisessa meistä on potentiaalia ja miten syylliseksi itsensä tuntee jos ei käytä kaikkea sitä.

Ja jokainen tulee kuitenkin lopulta onnelliseksi aika yksinkertaisista asioista. Että on koti, perhe, ystäviä, rakkautta, lämpöä, ruokaa.

Jotenkin tuntui, että oleellista olisi jos joku vain halaisi niitä kauniita vakavia ihmisiä, silittäisi vähän ja antaisi luvan hengittää. Kertoisi että ei oikeasti ole mitään hätää.

Heidi sanoi tänään, että näytän nykyään entistäkin enemmän peikkotytöltä. Ja että muistutan häntä maaelementistä. Se tuntui mukavalta.

Minä mietin, että sukumme naiset ovat paljolti samanlaisia kuin sukumme perinnekakku: eivät järin huoliteltuja, mutta asennetta on tyrmäävä määrä.

Kuva naisesta

Olen viime kuukausien aikana tullut jollain tavalla yksinkertaisemmaksi, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Mietin, että olen tullut myös enemmän naiseksi. Aioin ensin sanoa naisellisemmaksi, mutta se ei tuntunut todelta – jotenkin naisellinen tuo mieleeni ensimmäiseksi jonkinlaisen rooliin asettumisen, kuvaksi tulemisen, että jäljittelisi sitä mikä käsitetään kulttuurisesti naiseksi.

Toki minuun vaikuttaa paljon se miten minut nähdään, millaisena naisena minut nähdään. Joidenkin sanojen, katseiden ja kosketusten ympärille olen rakentanut ihan yhtä paljon kuin oman kehossa olevan oloni ympärille. Jos niitä nyt voi edes irrottaa toisistaan. Tuskinpa minä olen olemassa vain itseni sisällä – olen yhtälailla maisemassa, toisen iholla, ilmaan lausutuissa sanoissa ja kiinnittyneenä joihinkin tiettyihin jyväskyläläisiin muratin peittämiin seiniin.

Minusta tuntuu että hiukseni ovat kasvaneet nopeammin kuin ennen.

Minulle on ollut oleellista pitää ranteessa korua.

Olen ällistyttävän tyytyväinen siihen että olen omistettu.

Kun tarkastelen sitä naisen kuvaa, joka sisälläni on, sillä naisella on edelleen soturin asenne. Edelleen molemmat jalkapohjat tukevasti maassa, edelleen ylpeä ryhti ja vakaa katse. Sellaiseen tarinaan minä olen kasvanut. Mutta nyt sillä naisella on myös lempeä, suorastaan haavoittuvainen puoli – nauru, pehmeät kädet, tanssi, joku kirkasvärinen nauha hiuksiin punottuna. Jostain syystä se nainen on matkalla, ja kotona joku odottaa.

Minusta tuntuu että se nainen ei häpeä omia tunteitaan, eikä tee niistä liian suurta numeroa.

Tavaroilla tuntuu olevan enemmän symboliarvoa kuin ennen. Se tekee yksittäisistä esineistä tärkeämpiä ja määrästä vähemmän tärkeän. Oleellisia ovat valurautapannu, punainen teekuppi, isotädin käsintehdyt pitsit, paksu villakangashame ja metsästäjänlaukku. Eilen siirsin arviolta 70 % vaatteistani syrjään, koska en tarvitse niitä enää. En kaipaa niitä.

Vakaudesta ja vapaudesta

Tässä loppuviikosta olen kokeillut erästä uutta näkökulmaa. Mitä jos tunnemaailmani ailahtelevaisuus ei olekaan oletusarvoisesti paha asia?

Jos yhden aivan tavallisen päivän aikana ehdin kokea punasilmäistä raivoa, nihkeänharmaata ahdistusta, odottavaa levottomuutta, tyyntä hyväksyvää onnea, kikattelevaa hilpeyttä ja hattaranpörröistä hellämielisyyttä, voisiko sen nähdä naisellisen hysterian ja “epävakauden” sijaan jonkinlaisena rikkautena?

Jos ei enää tappelisi sitä vastaan kuten on vuosien aikana tottunut tekemään, vaan katsoisi mitä se mahdollistaa?

En tiedä, mistä on peräisin se oletus, että ihmisen tulisi pyrkiä mielen ja tunteiden vakauteen, hallittavuuteen ja ennalta-arvattavuuteen ollakseen “kypsä” ja “aikuinen”. Että tunneilmaisun vapaata ailahtelevuutta voi sallia ainoastaan hulluille neroille ja taiteilijoille, ja silloinkin sitä pidetään jonkinlaisena väistämättömänä pahana, luovuuden varjopuolena.

Mitä jos kaikki varjot eivät olekaan vaarallisia? Mitä jos pimeydessä syntyykin jotain arvokasta?

Tämä sai alkunsa siitä, kun olin taas jostakin pohjattoman mahdottoman ahdistunut ja aloin seuraavaksi ahdistua siitä miten “hankala” olen ja miten vaikea kanssani on toimia kun olen niin arvaamaton ja jyrkkä. Toin ajatukseni ilmi Jannelle, joka vähäeleisellä tavallaan paransi ensin mielialani kaakaolla ja totesi sitten että “ole vain hankala, jos sen saa näin helpolla korjattua”.

Ehkä en olekaan hankala. Ehkä olenkin helppo. Ailahtelevaisuudessa on synkkyyden ja suuttumuksen lisäksi myös se toinen laita, se myrskynjälkeinen kirkkaus ja täydellä sydämellä innostuminen. Vietän paljon aikaa myös sillä laidalla. Eikä se laita ole yhtä kirkas ilman toisen laidan pimeyttä ja harmautta.

Ahdistus on tunne joka nostaa esiin ajatuksia, joita ei muuten tulisi ajatelleeksi – ohjaa tunnustelemaan itseään, auttaa korjaamaan suuntaa, näkemään paremmin. Jos vuodatankin muutaman kyyneleen sen takia, jos käynkin pimeissä paikoissa ja löydän itsestäni hirviöitä, onko se nyt niin kauhistuttava hinta?

Ja jos tunnemaailman vaihtelevia säitä katsoo kokonaisuutena, eikö se ole vapautta? Avoin muuttuva taivas valkeiksi maalattujen betoniseinien sijaan. Mahdollisuus olla enemmän, muuttua, tulla yhdeksi ympäristönsä kanssa – vaikka vain hetkellisesti.

En minä ole täällä ollakseni turvassa. Minä olen täällä ollakseni elossa. Ja hitto – miksi ihmeessä minun pitäisi hävetä sitä?

Aurinkoon

Luin eilen Kirstinää yliopiston kirjastossa.

“Minussa taistelevat kukkivan omenapuun herättämä riemu / ja Töhertäjän puheiden herättämä kauhu, / mutta vain jälkimmäinen ajaa minut kirjoituspöydän luo.”

Siirrän ruusun omenapuun varjosta

aurinkoiselle seinustalle,

kastelen juuret ja toivotan menestystä.

Kuki.

On meillä oikeus tähän.

En pidä velvollisuutenani selittää teille kaikkea.

Lisäksi: kuunnelkaa Vääriä Kavereita. Kuunnelkaa Vapaus on vapaa pudotus.

Tuli

Elämäni omituisin vappu. Luuni ovat kasvaneet kovemmiksi, lihani pehmeämmäksi.

Minua on ajanut kiivas pakottava tuli, jonka takia olen nukkunut kaksi tuntia aina siinä missä olisi tarvittu kahdeksan, jonka takia olen ajanut pyörällä liian lujaa, jonka takia olen avannut kaikki ihoni huokoset ja levittänyt kuumaa ilmaa kaikkialle, rajoittamatta.

Olen joutunut tekemisiin moraalisten kysymysten kanssa.

Tähän mennessä olen edelleen tehnyt vain sen mikä oikealta tuntuu.

Silti loukkaan. Pelkkä olemiseni tapa on loukkaava. Minussa on kaikkea liikaa, tunteita, kiihkoa, sanoja, vaatimuksia. Ihonikin on liian paljon olemassa, minä olen liikaa, miten kukaan voi ottaa sen vastaan?

Minä olen näinä päivinä ilon tulivuori. En osaa olla muuta kuin iloinen, se kasvaa ja kuplii – vaikka yritän välillä olla jotain muuta, seuraavana hetkenä linnunlaulu sotkee kaikki synkistely-yritykset. Minun suruni on osa minua, minussa on kipua joka ei nouse pintaan, minä hyväksyn sen.

Toiset ihmiset ovat ihmeiden kokoelmia, tutkimattomia kirjastoja, ihmiskehoon tiivistynyttä voimaa ja virtausta. Minä yllätyn joka päivä, minä olen kiitollinen joka päivä.