Keskipäivän demoni

Keskiaikaisessa psykologiassa passioiden eli intohimojen ja niistä johtuvan kärsimyksen nähtiin johtuvan fantasmojen, sisäisten kuvien liiallisesta ajattelusta. Kysymyksessä on siis jonkinlainen sairaus, sillä tässä tilassa mieli kiintyy luomaansa kuvaan siinä määrin että se kääntyy pois ulkomaailmasta. Ruumiin tarpeet (uni, ravinto) unohtuvat ja seurauksena on joukko muitakin sairauksia, mielenmasennusta, epätoivoa ja kuoleman toiveita. Yleensä tätä tilaa kutsuttiin melankoliaksi ja sen tiedettiin aiheutuvan ruumiin nesteiden epätasapainosta. Tällaisesta liiallisesta kontemplaatiosta, liiallisesta kiintymyksestä mielikuviin kärsivät paitsi rakastuneet, joiden täytyi ajatella rakkauden kohdettaan jatkuvasti, myös taiteilijat, jotka voidakseen uskollisesti toteuttaa mimesiksen vaatimuksia joutuivat palaamaan omiin mielikuviinsa yhä uudestaan ja uudestaan. Siitä kärsivät kaikki mietiskelyyn taipuvaiset yksilöt, runoilijat ja oppineet.

Luostareissa tämän sairauden erityisenä aiheuttajana oli kuitenkin nk. keskipäivän demoni. Tämä demoni, joka kuten nimikin kertoo, saapuu kiusaamaan uhriaan keskipäivällä, kuudentena hetkenä, kun aurinko on korkeimmillaan ja asialleen omistautuneen munkin pitäisi olla tutkimassa pyhiä kirjoituksia.

Keskipäivän demoni aiheuttaa henkisen työn tekijässä sen, mitä nykyaikana luultavasti nimitettäisiin keskittymiskyvyn puutteeksi, kun varsinainen ajatustyö unohtuu ja mieli lähtee harhailemaan polkuja joita se ei saisi harhailla. Tämä demoni saa aikaan sen, että ihminen hylkää todellisuutensa ja vaihtaa sen fantasioihin. Kirkkoisien varoittavissa kirjoituksissa kuvataan hämmästyttävällä tarkkuudella prosessia, jossa keskipäivän demonin riivaama unohtaa tehtävät joiden parissa hänen pitäisi kamppailla, kaiken sen ankaran henkisen ja hengellisen ponnistelun jonka Jumala on hänen osakseen langettanut. Tai pikemminkin: ei unohda, mutta vetäytyy pois näiden päämäärien luota, ne näyttävät turhilta ja mahdottomilta hankkeilta ja tietynlaisen alakuloisuuden vallassa, nähdessään kaikki päämääränsä saavuttamattomina, hän ryhtyy uneksimaan toisista ihmisistä, vieraista paikoista, mistä tahansa mikä ei ole läsnä. Tästä on seurauksena toisaalta mielen liiallista kiihtymistä, toisaalta henkistä velttoutta, epämääräistä kaipausta ja surua, epätoivoa, jossa kaikki käsilläoleva menettää merkityksensä.

- Tiina Käkelä-Puumala: Keskipäivän demoni eli kirjallisuudesta ja tunteista (avauspuheenvuoro KTS:n seminaarissa vuonna 1998)

Oudosti se demoni sitten katoaa kolmen aikaan iltapäivällä, ilmestyäkseen jälleen seuraavana päivänä kymmenen aikoihin.

Yksin kotona, osa 65: Voodoo.

Angstin konkreettinen tuotos: ruma, turha ja kyvytön EVO-nukke. Koostuu enimmäkseen solmuista.

Harvemmin onnistuu angstinpurku näin hyvin.

Yksin kotona, osa 64: Angst.

Seuraa teiniavautumista. Kaipa tämän blogin korni nimi pitää jollakin ansaita. Sulkekaa silmät jos ette kestä.

En erityisemmin halunnut jäädä yksin kotiin perjantai-iltana. Mutta kun jokaisella muulla tuntuu olevan joku muu paikka johon mennä, joku muu seura jossa olla, minä jään ylimääräiseksi. En minä oikein koskaan ole integroitunut mihinkään niin, että läsnäoloni olisi itsestäänselvää.

Itsestäänselvän possen syntyminen on kai tullut mahdottomaksi senkin takia, että minä olen aina ollut ensisijaisesti jonkun tyttöystävä, en ystävä. Ei minulla ole ollut ystävyyssuhteita ennen parisuhteita, ja suurin osa ystävistä on tullut jollakin tavalla parisuhteiden kautta. Opiskelutovereitakin toki on, mutta niistä suhteista toinen puoli on vanhoja ja kaukaisia ja toinen puoli hauraita ja tuoreita. Ja jokaisella niistäkin on se oma possensa jonka kanssa olla tänään.

En tiedä mistä tämä epävarmuus, väsymys, tarpeettomuuden tunne aina tulee.

Ystävystymistä ajatellessa tulee sama tunne kuin työnhankkimista ajatellessa: se tuntuu periaatteessa mahdolliselta ja tiedän kyllä, miten se pitäisi toteuttaa, mutta käytännön tasolla se tuntuu täysin käsittämättömältä. Että voisi olla joku paikka, jossa minut hyväksyttäisiin ja jossa olisin tarpeellinen.

Tiedän tiedän, se on asennekysymys.

Mikään ei ole yhtä väsyttävää kuin sen tietäminen.

Jotenkin minuun on tehnyt vaikutuksen se, millaista ahdistusta eräs tuttava tuntee Oulussa asumisestaan. Hänelle Oulu on viheliäinen kaupunki, joka ei tarjoa mitään muuta kuin näköalattomuutta ja emotionaalista tyhjyyttä.

Voin samaistua siihen turhautumiseen, siihen keskipakoisuuteen. Mutta ei minulla ole Oulua vastaan juuri mitään. Minulle Oulu edustaa kaiketi jonkinlaista rauhaa, ja ehkä myös aikuistumista (yritän määritellä sitä – en onnistu). En kuitenkaan usko viettäväni täällä loppuelämääni, tai edes kovin monta vuotta enää. Ajatus uuteen kaupunkiin muuttamisesta tuntuu nyt mahdottomalta, mutta myös jääminen tuntuu mahdottomalta. Pitemmällä aikaskaalalla ajateltuna siis.

Olen riippuvainen hyväksynnästä. Minun on saatava sitä päivittäin. Mieluiten fyysisessä muodossa, silityksinä ja suukkoina. Sen takia en osaa kuvitella lähteväni vaihtoon, töihin toiseen kaupunkiin tai talkootöihin Sodankylän filmijuhlille (sillä reissulla pitäisi olla yli viikon ajan). Minä olen riippuvainen, ja olen tiennyt sen jo pitkän aikaa. Kysyttäessä en kuitenkaan kerro siitä, koska arvelen että riippuvuutta pidetään pahana, sellaisena josta pitäisi pyrkiä eroon.

Minä en usko enää itsenäisyyteen. Enkä eheyteen. En usko yksin pärjäämiseen. Ainakaan omalla kohdallani.

En oikein osaa odottaa elämältäni mitään.