Merirosvofantasia

Jäin miettimään niitä merirosvoja. Sitä nimenomaista merirosvoa, joka minulla on mielessä silloin kun sanon “haluan olla merirosvo”.

Tärkeintä siinä on asento. Sellainen rento seisoma-asento, tukeva mutta joustava (laiva keinuu alla), kädet mahdollisesti taskuissa, ne on tilavat taskut tilavissa housuissa. Housut on ehkä ruskeat, kangasta joka liikkuu kuin purjeet. Merirosvolla on rennot hartiat, ryhti on suora tai kiero, sillä ei ole niin väliä. Ilmeellä on väliä. Se on huvittunut. Tutkiva. Merirosvo hymyilee ja kumartaa kevyesti. (Hän on kohtelias kun kohteliaisuutta kaivataan, onhan hän saanut hyvän kasvatuksen, jonka iloista hän ei syyttä luovu nytkään kun hänen asemansa ei niitä suoranaisesti vaadi.)

Merirosvo pitää tavaroista, mutta hänellä on niitä vähän. Liikkuva elämäntapa, nähkääs. Koskaan ei tiedä milloin laiva uppoaa alta, ja kun niin käy, ei parane alkaa suremaan.

Merirosvo on housuja käyttävä nainen ajassa, jossa useimmat naiset eivät hameiltaan kykene edes nousemaan yksin soutuveneeseen. Naisena merirosvo on eri asia kuin miehenä: naisella on eri voimat, eri lihakset, eri nivelet. Merirosvonainen ei ole mies, vaan kiistämättömällä tavalla nainen.

Ja siksi minä aloin etsiä naisia. Merirosvonaisia. Ja kaikkea mikä liittyy merirosvonaisiin. Hylkäsin kaikki naiset, joiden kävely on pakotettua, jotka eivät pystyisi juoksemaan, jotka ovat uhmakkaita vain maskaran vuoksi. Hylkäsin naiset, jotka ovat olemassa vain miestä varten.

Joitakin kauniita asioita löysin.

Cate Blanchettilla on se ilme.

Näillä naisilla on se asento. Ja kirjoitusta.

Aina ei tarvitse katsoa. Voi tuntea hehkuvat puut ja kuulla, mitä, en minä tiedä vielä.

Kun ei katso, voi tulla simpukaksi tai tähtitaivaaksi.

Ja kun avaakin silmät, voi nähdä käsittämättömiä meriä, käsittämättömiä keltaisia, voi tuntea lämpimät kivet jalkapohjissaan. Voi jatkaa matkaa.

Olen joitakin kertoja kirjoittanut sotureista; tämä on sitä samaa jatkumoa.

Syksyiset synapsit

Tässä kuussa:

Olen ollut urbaani erämies. Juonut skotlantilaisia viskejä musta huopahattu päässä ja heilutellut miltei satavuotiasta ryhmysauvaa kaupungin puistoissa.

Olen harjoittanut kokeellista kirjoittamista, paljon ja usein. Lehdistä varastettuja sanoja: Hän on paineaallon lailla elämän vietävissä. Teflonmaisesti erossa tiukasta urasuunnittelusta, kun se on lääketieteellisesti perusteltua, kun on paljon. Viimeistään tässä vaiheessa hiki alkaa nousta. Taistelu alkaa.

Olen tullut mielettömän onnelliseksi sadonkorjuusta, erityisesti eräästä pienestä keltaisesta kurpitsasta ja Välivainiolta löytyneestä erinomaisesta omenapuusta. Tänäkin aamuna täällä tuoksuu omenoilta: ryhdyn kohta hilloamaan. Keräilijävietti tyydyttyy.

Olen saunonut täydellisessä rantasaunassa neljä tuntia sunnuntaiyönä: sumu nousi salmesta jossa kävimme uimassa, saunaa valaisi öljylamppu, talon terassilla soitettiin ja laulettiin käsittämättömiä lauluja.

Olen joutunut tietoisesti katkaisemaan analyyttisen keskittymiseni pariin otteeseen, kun se alkoi käydä liian voimakkaaksi. Näin dialektis-analyyttisia, tiukan prosessoivia unia, joista en muista sisältöä vaan muodon. Eilen sanoin parillekin ystävälle, että minun on luultavasti pakko alkaa jatko-opiskelijaksi, koska kuinka muuten saan tutkittua kaikkea sitä mitä haluan tutkia?

Eilen keräsin kadulta mukaani irrallisen katukiven. Se on kuutionmuotoinen, harmaa ja karkea, ja minä pidän siitä.

Olen tuntenut kuinka aivoni ratkeilevat synapsien muodostuessa ja purkautuessa: luin Tiede-lehdestä että niin tapahtuu oivalluksen hetkellä. Tämä kuukausi on ollut jatkuvaa oivaltamista. Hengästyttävää.

Kaikki sanat ovat jonkun toisen

Lattia on paperisilpun peittämä. Saa ollakin. Kollaasit ovat kuvaseiniin verrattuna harkitumpi ja tiiviimpi ilmaisumuoto, sopivat joihinkin fiiliksiin paremmin.

Aikomuksenani oli alunperin tehdä sarjakuvia, mutta jouduin toteamaan etten osaa piirtää enkä kirjoittaa. Olen enemmän tutkija kuin taiteilija, kiinnostunut enemmän toisten kuvista ja teksteistä kuin omistani. Yksi Oulun yliopiston kirjallisuudentutkijoista onkin verrannut omaa työtään haaskalinnun toimeen. Minä luulisin olevani ennemmin harakka.

Koko ajan yritän huokaista, sallia, armahtaa itseni niistä ajatuksista että minun pitäisi pystyä. Kaksisuuntainen liike: luettelen itselleni mitä kaikkea en ole ja mitä minun pitäisi olla, millaisia askeleita tulisi ottaa ja mihin mennessä, ja toisaalta muistutan itseäni että hengittäminen on tärkeää, värit ja valot ja liike, dynamiikka ja herkullisuus. Tosiasiat ovat aistittavia ja ensisijaisia.

William Burroughs on todennut, etteivät mitkään hänen kirjoittamistaan sanoista ole hänen omiaan. Ajattelen sitä usein.

Käsialoista

Eilen katsottiin lopultakin se Burtonin Liisa. Mekkoelokuvahan se oli. Colleen Atwoodin elokuva. Muuten meni vähän toisesta silmästä sisään, toisesta ulos.

Kaipaisin sellaisia elokuvia, joissa tekijän käsiala näkyy. Näyttihän tuokin toki Burtonilta, mutta vain vision tasolla, ei käsityön: lopputulos oli jotenkin liian sliipattu ollakseen mielenkiintoinen, liian harkittu ollakseen kokonaisuutena vaikuttava. Vertaan kaikkea Imaginarium of Doctor Parnassukseen, sen jälkeen mikään ei ole näyttänyt kovin hienolta.

Kaipaisin digitaalisia taiteilijoita, jotka tekevät taidetta omalla nimellään, eivät studion. No okei, onhan meillä Kirsi Salonen. On varmaan muitakin, löytäisin jos tutkisin tarkemmin. Tyytymättömyyteni on laiskuutta.

Tänään vaihdoin ystävän huvittavaan vaaleanpunaiseen juhannusmekkoon vetoketjua, käsin koska kone on rikki. Se oli ihanaa. Olen alkanut pitää käsin ompelemisesta enemmän kuin koneella ompelemisesta, se on hitaampaa mutta jotenkin tyydyttävämpää, harkitsevampaa, luovempaa. Silloinkin kun kyse on vain vetoketjun vaihtamisessa. Se on harrastamista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän pitäisi kyllä periaatteessa olla toisessa blogissa, mutta olen alkanut kyllästyä itseni kahtiajakamiseen.

Unikoita

Seinällä on kuvia taas. Olo on turhautunut. Lehtikuvien armoilla olemisessa on se huono puoli, että tyyli on väkisinkin liian siisti ja selkeä. On vaikea löytää mitään raakaa ja karheaa.

Kalja-aristokratia

Eilen totesin, että oikeastaan olen hankkimassa itselleni kunnon hienostonaisen yleissivistystä. Hieman klassisia ja eurooppalaisia kieliä, kirjallisuutta ja kulttuuria, ompelutaitoa. Ei mitään liian vakavaa, ei mitään liikaa, kellekään ei tule vaivaantunut olo. Sovin seurapiireihin, en järkytä ketään.

Seurapiireissä vakavammat ihmiset puhuvat politiikkaa, näyttävät viisailta, pukeutuvat Amnestyn ja Punavihreiden ja Aseistakieltäytyjäliiton T-paitoihin. Seurapiiritilaisuuksissa esitetään musiikkia, josta en ole koskaan kuullut, mutta jonka tekijät ovat kaikki tutuntuttuja. Minulla on kylliksi uskottavuutta entisenä musiikkidiggarina, mutta nykyskenestä en tajua yhtään mitään. En ole kiinnostunut enää.

Seurapiiritapahtumia olisi tarjolla vaikka joka viikonpäivälle, jos haluaisin. Voisin verkostoitua, voisin oppia ne tavat joilla seurapiiri-ihmiset tulevat toimeen tässä kaupungissa. Mutta minä koen aina olevani marginaaleissakin marginaalissa, jossain aatteiden ja ryhmien välisissä tyhjissä tiloissa, siinä sohvanraossa johon kaikki leivänmurut katoavat. En minä voi julistaa olevani mitään. Minun paikkani tuntuu olevan laidoilla, tarkkailijana, satunnaistekijänä.

Huomenna on sellaisia kulttuuritapahtumia, joihin aion osallistua. Improteatteria, kaljaa, bändejä joilla on kaikilla ikioma genreluokituksensa. Jos tulee teini-ikäinen olo, menen nurkkaan ja alan kirjoittaa runoja.

—-

EDIT: Olen ajatellut näistä samoista asioista positiivisemminkin, viime syksynä:

http://avoinna.wordpress.com/2009/10/04/tasapaino-avoimessa-porraskaytavassa/

http://avoinna.wordpress.com/2009/10/14/suojautumisesta/

Miten sitä onkin ollut noin innostunut, miten sitä onkin nyt näin väsynyt.

Talven kuilusta ei jaksa kiivetä

Pakkasta 28,5 celsiusta. Ostin pähkinöitä, avokadoja, kermaa, kilon rusinoita. En mene ulos, syön vain ja saunon. Säälin Postimiestäni, joka joutuu tuonne ulos joka päivä, viisi vaatekerrosta yllään, tekee 10-tuntisia työpäiviä ja tulee kotiin kylmän näännyttämänä mutta perhanan hyväkuntoisena. Minä olen pehmeä vössykkä.

Tein kuvaseinän.

Taidan odottaa jo kevättä. Haluaisin että auringonvalo tulisi liian kirkkaana tuoreenvihreiden koivunlehtien läpi. Mutta eihän se vielä tule.

Lähestymistapa

Nyt kun on vihdoinkin tarpeeksi valoa, jotta kamerallani voi kuvata sisätiloissa ilman salamaa, voin esitellä tämänhetkisen kuvaseinäni. Tein sen tänään.

Kuten tavallista, en nytkään aivan tarkkaan tiedä miksi juuri nämä kuvat. Alemman sarjan ylin kuva on oleellinen, koska se on Fountainista. Minulla oli tuo kuva jo ennen kuin näin elokuvaa, vaikka en tiennytkään että se oli siitä. Leikkasin sen talteen, koska se oli kaunis – ja nyt laitoin sen seinälle, koska se muistuttaa minua elämän kokonaisvaltaisuudesta ja vääjäämättömyydestä. (Sanoja, jotka ovat vain tienviittoja.)

Ylemmän sarjan alin kuva on oleellinen, koska siinä tiivistyy miten haluan kohdata maailman – paljaana, avoimena ja haavoittuvaisena ja juuri siksi vahvana. Lisäetuna tässä kuvassa on, että se muistuttaa minua Peter Hoegista (assosiaatioiden kautta) ja Tero Saarisesta (suoraan), jotka molemmat ovat kyenneet luomaan jotain lähes mahdotonta. Tämä kuva muistuttaa minua siitä, että se on kuitenkin mahdollista.

Sitten nuo muut – avonainen ovi, kaksi kuppia sammalella, chiliseppele, räjähdys – näyttävät jonkinlaisia etenemisiä. Matkoja, tarinoita.

Kuvaseinien tekeminen on aina haurasta ja tunnustelevaa, osin innostavaa ja osin turhauttavaa. Se on jonkin sellaisen lähestymistä, jota ei koskaan saa kiinni.

Selittämättömän estetiikka

Löysin ihan etsimättä elokuvan, jolla on sama vaikutus kuin Talvisella tarinalla on kirjana. Muutama päivä sitten katsottiin The Fountain. Minä en tiennyt siitä etukäteen mitään, Jannekin vain vähän. Siksi se pääsikin iskemään niin lujaa ja yllättäen.

Ensimmäinen kuvaileva sana on intensiivinen. Tarkoituksemme oli pitää elokuvan alkupuolella tauko ja laittaa popcornia, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Ensi sekunneista alkaen elokuva vaati kaiken huomiomme – jokainen kuva oli nähtävä, jokainen sana kuultava, kuin koko elokuva olisi tanssi tai urheilusuoritus, ainutlaatuinen sulava liikesarja jota ei voi keskeyttää.

Toinen kuvaileva sana on fantastinen. Pinnaltaan moderniin tarinaan sekoittuu mayakansojen mytologiaa, kristillistä mytologiaa ja scifi- ja fantasiamaailmasta tuttuja aikaan ja ulottuvuuksiin liittyviä kuvioita. Ja niitä asioita jotka kiehtovat minua myös Talvisessa tarinassa – kirkassilmäinen tyyni hulluus varman kuoleman edessä, ajan halkova rakkaus, elämän vääjäämättömyys ja kuolema osana sitä. Yksittäiset kuvat ovat huikaisevia, liikuttavia, väkeviä. Mustaa, kultaa ja valkoista.

Kolmatta kuvailevaa sanaa on vaikea löytää. Se liittyy muotoiluun sanan laajimmassa merkityksessä. Mikä kuvaa sellaista tasapainoa ja järjestelmällisyyttä, jossa jo esineen muoto symboloi sen käyttötarkoitusta? Kun poliisitalon arkkitehtuuri hengittää ympäristöönsä järjestystä ja basson väri on yhtä syvä kuin sen ääni. Mikä kuvaa sitä, kun kielitieteellisen esseen jokaisesta lauserakenteesta huokuu rakkaus kieleen? Jollain tavalla se on fraktaalista, jollain tavalla synteettistä, mutta tiedän hakevani jotain sanaa jota en tunne. Sen sanan tunteminen olisi minulle tärkeää.

Eilen, päiviä kertyneen esteettisen kiihtymyksen ahdistamana, tietämättä itsekään mihin pyrin, ajoin Jannen metafyysiseen keskusteluun. Alkuun esitin muodottomia sumeita kysymyksiä tieteen ja uskon luonteesta, vaadin näkemyksiä, vaadin logiikkaa. Molempien jo ahdistuttua löysin tien hengittää ja antaa periksi. Myönsin että kyse on jostain henkilökohtaisemmasta – minun tarpeestani yrittää kuvailla sitä miten näen maailman toimivan, millainen järjestelmä siinä on, miten minä siinä toimin – ja nähdä, voiko toinen ymmärtää sitä.

Minä en ole koskaan pystynyt määrittelemään sitä järjestelmää hyvin, koska aina lauseen aloittaessani turhaudun jo sanojen riittämättömyyteen ja moniselitteisyyteen.

Keskeistä siinä kuitenkin on, että tiedän siitä järjestelmästä keskeisimmin intuitiolla. Minä havaitsen sen järjestelmän siinä, miten joskus on käännyttävä eri kadunkulmasta kuin yleensä, miten joskus on toimittava haluaan vastaan ja joskus sen mukaan, miten joskus on toimittava järkeäkin vastaan, koska se tuntuu oikealta. En osaa sanoilla vangita sen rakenteita, mutta vaisto, kokemukset ja kokemusten takia järkikin kertovat, että intuitiota on seurattava. Jos en seuraa, ajaudun kauemmaksi itsestäni.

Tunnen itseni aina naurettavaksi ja haavoittuvaiseksi kun yritän kertoa tästä selkeästi. Itken melkein aina kun yritän. Moni on kertonut samasta asiasta paremmin kuin minä. Ja olen itsekin kertonut siitä paremmin vertauskuvilla, runoilla ja teoilla. Vitsinä Janne ehdotti, että tekisin hänelle aiheesta neliulotteisen vuokaavion.

Ymmärtämättä itsekään täysin mitä tarkoitin, vastasin aivan tosissani, että elämämme yhdessä voi olla sellainen.

En osaa selittää sitä. Mutta tunnistan sen kun näen. Siksi minä kerään elokuvia, kirjoja, runoja, esineitä ja ihmisiä joissa selittämätön näkyy. The Fountain oli yksi sellainen elokuva, ja pysyy luultavasti minussa sisällä vielä pitkään.

Paikat vaihtuvat

Eilen kolme riuskaa miestä tyhjensi asuntoni niin nopeasti, että itse en ehtinyt juuri muuta kuin hämmästellä. Ja leipoa miehille pizzaa.

Oikeastaan en edes muuttanut. Sain vain tavarani takaisin. Keittiönpöytäni, ompelukoneeni, kirjani, levyni.

Tuntuu siltä, että siitä pitäisi kirjoittaa pitkästi. Mutta kun se on niin yksinkertaista, ettei minulla ole paljonkaan sanottavaa siitä. Kun kyseessä ei ole niinkään muutos kuin jo tapahtuneen muutoksen hyväksyminen: Janne ja minä asumme yhdessä.

Joskus aikaisemmin olisin kirjoittanut tästä enemmän. Ei ole enää sellainen aika. Pitänee ehkä taas miettiä, miksi tätä blogia kirjoitan.