Jäin miettimään niitä merirosvoja. Sitä nimenomaista merirosvoa, joka minulla on mielessä silloin kun sanon “haluan olla merirosvo”.
Tärkeintä siinä on asento. Sellainen rento seisoma-asento, tukeva mutta joustava (laiva keinuu alla), kädet mahdollisesti taskuissa, ne on tilavat taskut tilavissa housuissa. Housut on ehkä ruskeat, kangasta joka liikkuu kuin purjeet. Merirosvolla on rennot hartiat, ryhti on suora tai kiero, sillä ei ole niin väliä. Ilmeellä on väliä. Se on huvittunut. Tutkiva. Merirosvo hymyilee ja kumartaa kevyesti. (Hän on kohtelias kun kohteliaisuutta kaivataan, onhan hän saanut hyvän kasvatuksen, jonka iloista hän ei syyttä luovu nytkään kun hänen asemansa ei niitä suoranaisesti vaadi.)
Merirosvo pitää tavaroista, mutta hänellä on niitä vähän. Liikkuva elämäntapa, nähkääs. Koskaan ei tiedä milloin laiva uppoaa alta, ja kun niin käy, ei parane alkaa suremaan.
Merirosvo on housuja käyttävä nainen ajassa, jossa useimmat naiset eivät hameiltaan kykene edes nousemaan yksin soutuveneeseen. Naisena merirosvo on eri asia kuin miehenä: naisella on eri voimat, eri lihakset, eri nivelet. Merirosvonainen ei ole mies, vaan kiistämättömällä tavalla nainen.
Ja siksi minä aloin etsiä naisia. Merirosvonaisia. Ja kaikkea mikä liittyy merirosvonaisiin. Hylkäsin kaikki naiset, joiden kävely on pakotettua, jotka eivät pystyisi juoksemaan, jotka ovat uhmakkaita vain maskaran vuoksi. Hylkäsin naiset, jotka ovat olemassa vain miestä varten.
Joitakin kauniita asioita löysin.
Cate Blanchettilla on se ilme.
Näillä naisilla on se asento. Ja kirjoitusta.
Aina ei tarvitse katsoa. Voi tuntea hehkuvat puut ja kuulla, mitä, en minä tiedä vielä.
Kun ei katso, voi tulla simpukaksi tai tähtitaivaaksi.
Ja kun avaakin silmät, voi nähdä käsittämättömiä meriä, käsittämättömiä keltaisia, voi tuntea lämpimät kivet jalkapohjissaan. Voi jatkaa matkaa.
Olen joitakin kertoja kirjoittanut sotureista; tämä on sitä samaa jatkumoa.
