Hei hei heinäkuu

Heinäkuuhun mahtui viisi viikonloppua, kolmeen niistä festarit. En oikeastaan nähnyt paljonkaan bändejä. Paitsi Devin Townsendin, Meshuggahin, Imogen Heapin ja Unklen. Mokoman kaksi kertaa. Ukkosmaineen, Eläkeläiset. Ja joitain kohuttuja mutta oikeasti tylsiä akteja, kuten Pariisin Kevään ja Man-Eating Treen. Eppu Normaalin kuulin kahdesti kaukaa, en nähnyt kertaakaan, vaikka olisin voinut.

Huomaan olevani progediggari. En jaksa enää kuunnella yksinkertaista musiikkia. Jos minua ei yllätetä, nukahdan.

Perjantaina taivaasta tipahti vettä pari kertaa illassa. Minä olin hyvässä suojassa massiivisen sadeviitan ja leveälierisen huopahatun alla, joten saatoin naureskella läpimärille juokseville ihmisille. Minusta läpimärät ihmiset ovat ihania, nostattavat kivasti tunnelmaa. Itse olen niin harkitsevainen ja varautunut, etten koskaan tule kastuneeksi kunnolla. Ja jos kastuisinkin, olisin varmasti kauhea nillittäjä. Vähän sama juttu kuin se, että pidän pittien katsomisesta, en niissä olemisesta.

Meshuggahin keikka oli kirkkaasti kesän paras livekokemus. Tunnin mittainen sukellus synkkään ja kulmikkaaseen polyrytmiikan virtaan; sekä punaista että meditatiivista, tämän paidan näköistä:

Metalli valtaa alaa muutenkin. Olen alkanut pukeutua ketjuihin. Teen vaatteeni enemmän leikkaamalla kuin ompelemalla: olen alkanut pitää rosoista, rei’istä, yllättävistä tekstuureista. Eilen hermostuin yhteen vanhaan hameprojektiin joka oli muuttunut tylsäksi ja tönköksi liiasta ompelusta, ja leikkasin sen helman riekaleiksi. Siitä tuli paljon parempi.

Oli hyvä heinäkuu.

Täysi, ehkä turha, ehkä todenmukainen

Näin eilen todellista underground-kulttuuria. Pieni kellaritila täynnä kummallisia esineitä, niin paljon yksityiskohtia ettei niitä voinut ymmärtää yhdellä katsomisella, piti istua alas ja katsoa uudelleen. Tilassa oli erilainen tempo kuin ulkomaailmassa, erilaiset mittasuhteet ja olemisen tapa, etenkin kun polvistuttiin lattialle ja sammutettiin valot ja kurkisteltiin kun nainen tanssi butoa kapeassa porraskäytävässä. Epämukavuustila. Kirjoitimme joitakin outoja runoja siellä.

Haluaisin kirjoittaa tänne hyviä ajatuksia. Kallo on täynnä vaikutelmia, keho täynnä hyviä makuja, en osaa järjestää niitä sellaisiksi pohjarakennelmiksi joiden päälle nousisi lopulta hyviä ajatuksia.

Voin ehkä tyytyä toistamaan toisessa yhteydessä ajattelemani hyvän ajatuksen. Ystävän kanssa puhuttiin alkoholismista. Minä olin sitä mieltä, että alkoholi on samalla tavalla vaarallinen kuin ihmissuhteet tai tieto. Kaikkea pitää osata käyttää. Elämä on sitä, että opettelee käyttämään erilaisia vaarallisia aineita niin, ettei tuhoudu eikä tuhoa toisia.

Toisen ystävän kanssa puhuttiin stressistä ja ahdistuksesta, siitä miten minä olen jatkuvasti huolissani mahdollisista kehityksen suunnista ja siitä miten jokin yksittäinen teko tai tekemättä jättäminen vaikuttaa niihin. Lopulta koko homma tiivistyi siihen, että minä en haluaisi olla turha. En haluaisi huomata, että kaikki nämä opinnot päätyvät lopulta olemaan turhia, että kaiken tämän jälkeen minusta tulisi yhteiskunnan/kanssaihmisten kannalta hyödytön. Ja “hyöty” tuntuu tarkoittavan “tuottavuutta”, hyödyttömyys sitä että kukaan ei maksa minulle mitään siitä että osaan jotakin/kaikenlaista/ajatella/luoda/kirjoittaa. Olen sisäistänyt hyvin minua ympäröivän ideologian, vaikka järjellä tiedänkin että se on vain yksi ideologia muiden joukossa, eikä edes erityisen kannatettava. Päinvastoin, tiedän että se on vahingollinen, liian äärimmäinen, liian vastakkainasetteleva ja kärjistävä tapa arvottaa taitoja ja töitä. Minä olen sitä vastaan, mutta silti sen sisällä.

Tänä viikonloppuna olen hetkeksi unohtanut kaiken tuon. Olen keskittynyt ruokaan (linssipihviburgereita, suklaa-kermalikööri-juustokakkua) ja musiikkiin (Stam1na, Kozaks of Metallishtan).  Stam1nan keikalla oli jotenkin vapauttavaa olla, metalliväen keikkakäyttäytymiskoodi oli jotenkin niin täydellisen tuttu ja helppo, pitkästä aikaa tilanne jossa ei tarvitse miettiä omaa paikkaansa eikä oppia mitään uutta. Jonkinlainen koti siis. Ei seurapiiri.

Koti on kai sellainen tärkeä ajatus, jonka olen jossain määrin unohtanut viime aikoina. Siis ajatus sellaisesta tilasta, jossa saa olla ihan miten lystää, paineettomana ja passiivisena, vailla pyrkimyksiä, hyväksyttynä.

Cosmo Jones Beat Machinen yleisö osaa tanssia

Cosmo Jones Beat Machine on kummallista musiikkia. Välillä se kuulostaa jazzilta, välillä kantrilta – ainoa asia, jonka voin sanoa varmaksi, on että se svengaa. Ja että se saa nauramaan silkasta mielihyvästä.

Kuva: Leif Laaksonen | http://www.cosmojonesbeatmachine.com

Lisäksi Cosmon eilinen yleisö oli niin iloinen, että ihan liikutuin. Monennäköistä väkeä, joka tanssi yhtä monenlaisilla tavoilla. Oli ilahduttavaa nähdä pitkästä aikaa tanssijoita, jotka välittävät enemmän siitä miltä tuntuu kuin miltä näyttää. Tuli mieleen intiaanit tanssimassa nuotion ympärillä, Muumilaakso, keinuva-askeliset merimiehet. Siinä oli vapautta. Pitäisi muistaa se.

Kosteahko matkakertomus

Kävin perjantaina Mikkelissä festivaaleilla. Lähdin suoraan töistä liftaamaan, mukavat kyyditsijät ajoivat ylinopeutta ja pääsin juhlapaikalle sopivasti sateen loppuessa.

Kaikkialla oli mutaa. Stam1nan keikalla yleisö oli kuin tuoreeltaan maasta manattu demonilauma – kaoottinen, hilpeä, hyväntahtoisesti väkivaltainen, yhtenäisesti liukas ja ruskea. Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi.

Iltani keskeisin päämäärä oli pitää läpimäräksi kastuneen Jannen kädet lämpiminä. Työni tulokset eivät olleet pysyviä, mutta joskus itse työ on tuloksia tärkeämpää. Puolen yön jälkeen, Meshuggahin keikan toisessa rivissä, suljin silmäni ja tipahdin virtaan joka oli tiukasti kudottuja rytmejä ja intensiivistä huutoa – kosketus oli se vene jonka kannattamana saatoin olla puoliksi unessa ja kokonaan keskittynyt, käydä matkoilla aivojeni poimuissa.

Aamuyöstä taivas oli täysin pimeä. Märillä nurmikoilla ja parkkipaikoilla harhailevat juhlijat piirtyivät vasten aavemaisia yksinäisiä valoja. Sellaisessa valaistuksessa kuvataan elokuvissa olentoja jotka eivät ole täysin ihmisiä – ihmissusia, avaruusolentoja, keijuja, zombeja.

Me ajoimme kotiin. Takapenkki torkkui, minä yritin olla torkkumatta mutta torkuin silti, Janne joi kahvia ja energiajuomaa ja lisää kahvia ja ajoi. Aamuseitsemältä Pohjanmaan pilvet olivat silkkiä ja suuria tunteita, me emme halunneet herättää takapenkkiä joten söimme aamiaisranskalaisemme huoltoaseman parkkiruudun reunalla makuupussi harteilla, hämmentyneille ohikulkijoille hihitellen. Loppumatkan ajan syvennyimme keskustelussamme ihmisruumiin muovittamiseen ja viipalointiin, ja siihen miten kyseiset viipaleet olisi parasta asettaa esille.

Kolmen tunnin unilla ja nuudeli-salaattiaterialla vahvistettuna siirryimme seuraavaan kohtaukseen – muutama hyvä ihminen yhteisöstä jonka luulin jo menettäneeni, punaviiniä ja pähkinöitä, wii-keilausta ja -golfia ja -tennistä ja -laserkiekkoa ja -kalastusta. Naurua, joitakin eeppisiä taisteluita, lisää naurua, hiljainen mutta hyökyvä helpotus siitä että siinä paikassa oli sittenkin tilaa meille kahdelle.

Tänä aamuna hymyilin heti kun avasin silmäni, ja vaikka maailma onkin horjuva ja painovoima oikukasta, tänään en haluaisi olla kukaan muu enkä missään muussa paikassa.

Pidän yhä puista

Olin. Hengitin. Hymyilin. Nyt taas Oulussa, Elisabeth Undergroundin 2 soi. Koko lauantaipäivän ajan kielsin itseäni ostamasta sitä, sitten illalla tuli keikka joka sulatti minut ja kaatoi muottiin. Juoksin ostamaan levyä. Mutta sitä ei enää myyty paikassa jossa piti. Juoksin takaisin. Kaivoin bändin pojat käsiini ja vaadin heiltä kappaleen. Sain. Tällä viikolla syön puuroa.

EU:n laulaja Malla on maailman kaunein nainen. Yllätyin siitä että hän oli mukana myös Jonivelin seurueessa. Joniveli itsekin paljastui varsin taitavaksi artistiksi ja hyväksi jätkäksi. Istuimme hänen jalkojensa juuressa:

Lisäksi: depressiosairaudesta kertova komedia Vakiopaineen teatteritilassa, länsiafrikkalaista musiikkia, ilmaista Bob Marleyn inspiroimaa ruokaa, improlauluja täydelle tuvalle, koko päivän mukana kulkenut leipä josta lopulta tuli urheiluväline, mikä johti leivän valitettavaan ja totaaliseen tuhoutumiseen. Kadun keskellä meitä istui kuusi, jalkakäytävällä humalainen normaali vittuili meille vartin ajan kunnes poistui kaverinsa raahaamana. Yläkaupungin Yö on absurdin ydin.

Atte. Anna. Joona. Heidi.

Ja tuomet, kaikkialla tuomet, tuomet ja rauha ja välittömyys ihmisten välillä.

Sunnuntaina pakenin aamuun, hain entiseltä vuokraemännältäni taulun jonka olen tehnyt 17-vuotiaana.

Taulu ja minä liftasimme takaisin Ouluun. Vihreä väheni kilometri kilometriltä, paluu kesästä kevääseen. Ei kuki puut täällä. Kiipesin silti yhteen, sillä hetkellä en osannut tehdä muutakaan.

Jussi oli poissaollessani kokenut valaistuksen ja päättänyt että minä olen hänen elämänsä rakkaus. Että tämä ei ole päättymässä vaan jäämässä tauolle, että minun täytyy nyt reuhtoa itseni vapaaksi ja tuntea mitä ikinä tunnenkaan, jotta sitten voisin palata hänen luokseen ja voisimme elää elämämme onnellisina loppuun asti. Tämän varmuuden takia Jussi on valmis kestämään senkin että minä seurustelen toisen kanssa.

Mitä minä ajattelin? En juuri mitään. En kyennyt. Jäin kasvitieteelliseen puutarhaan istumaan koska en osannut noustakaan. Soitin Ässälle. Jannelle. Kutsuin hänet paikalle. Vaikka tiesinkin ettei se välttämättä olisi järkevää. Oli se kuitenkin, se oli minun pelastukseni, pari tuntia tyyntä ajatuksetonta olemista, oudonnimisten puiden alla kun auringonvalokin kävi jo liian viileäksi. Ei keskipakoisuutta. Ei kaipuuta pois. Läsnäolo.

Tiedättehän te, että tuntuu olevan väärin kun on kaukana ja oikein kun on lähellä. Kaikki muu on ylijäämää.

Se on kaipuu jota en ole voinut kuvailla kenellekään. Eihän toista miestä kohtaan saa tuntea sellaista, eihän toista miestä kohtaan voi tuntea mitään aidosti kaunista, aitoa, aina on hermostolliset hormonaaliset sosiaaliset syyt tuntea, romantiikka on valhetta, romantiikka on kiellettyä, tai ainakaan siitä ei sovi kertoa kellekään.

En jaksa tavoitella analyyttista mielenlaatua, se on minulta hukassa. Kuuntelen kun Jussi puhuu, Jussi puhuu hyvin hyvin paljon. Janne ei puhu juurikaan. Molemmilla on katse, jonka valossa minua pelottaa vähän.

Jättiläinen. Minä en käsitä miten minusta on tullut jättiläinen, ja nyt kadun etten jo aiemmin ole harjoitellut nuorallakävelyä. Koska nuora on nyt ainoa tie jota minä voin mennä. Molemmissa käsissä elävä sydän. Ei saa pudota, ei saa pudottaa.

Kireä iho

Tänä viikonloppuna kiljuttiin, tanssittiin lasinsirpaleilla ja puristeltiin artistia munista.

Tai no. Minä en. Minä olin aika rauhallinen tyttö. Mutta muut.

Rotos loves Paskis 2008 oli hieno festivaali. Kymmenen bändiä kahden päivän aikana, kaikilla asenne juuri kohdallaan. Oli rehellistä punkkia, ihmeellisiä taidepläjäyksiä, hullun hilpeää elektroa ja erittäin tarttuvaa bilepoppia. Ostin kaksi levyä, sain kaupanpäällisiksi kolmannen.

Minä hymyilin kaikelle, vähän nauroinkin, join vettä ja nyökyttelin. Ihastelin sitä miten esiintyjät pistivät kaiken peliin, pidin ihmisistä ympärilläni, sekä tutuista että tuntemattomista.

Jotenkin minusta on tullut varovaisempi kuin ennen. Turhan itsetietoinen taas. En minä nykyään päästä kokonaan irti edes silloin kun musiikki on täydellistä. Huomaan jännittäväni lihaksiani ja joudun rentouttamaan ne tietoisesti. En kykene keskittymään täysivaltaisesti ympäristööni, koska keskityn liikaa itseeni.

Joka päivä on useita hetkiä, jolloin tunnen lamauttavaa syyllisyyttä pienistä tekemättäjättämisistä – siitä etten ole tiskannut tai että en ole kirjoittanut yhtä ihan tiettyä Juonen artikkelia tai että tein töissä virheitä lajittelussa. Syyllisyys on kohtuuttoman suurta virheisiini nähden, se estää liikkeen. Työssä on parasta se että sinne on pakko mennä, on pakko pestä hampaat ja syödä aamupalaa ja ajaa pyörällä liian nopeasti koska alunperin ei halunnut nousta aamulla.

Kyllähän minä yritän hengittää ja ottaa rennosti, odottaa itseltäni vähemmän, antaa itselleni anteeksi nykyiset ja menneet. Yritän keskittyä tekemään asioita joita haluan tehdä. Vaikka se olisikin pois niistä asioista jotka pitäisi tehdä.

Mutta tuntuu taas siltä että haavan yllä oleva iho on uutta, haurasta ja kireää ja repeää auki aivan liian helposti. Minua tarvitsee vain tökätä sormella ja vuodan lammikollisen verta. Yllättävän paljon sitä minussa kuitenkin riittää.

Blogihiljaisuuteni on johtunut pitkälti väsymyksestä. Joka on enimmäkseen fyysistä laatua, mutta yhtäkaikki melko totaalista. Kun siirtyy täysipäiväisestä sohvaperunoinnista kuuden tunnin aktiivisen seisomatyön ja päivittäisen työmatkapyöräilyn pariin, se on ihan ymmärrettävää.

Jussi on päivieni valo, lämmin iho jolle laskea väsynyt pää, mahdollisuus ajatella ja olla ajattelematta. Muistatte ehkä, että viime vuoden puolella sovimme ystävänpäivän tilintekopäiväksi, jolloin pitäisi pystyä sanomaan miksi haluaa jatkaa. Ja minä todellakin pystyin.

Ilon lähteet

Tästä blogista tulee turhan helposti sellainen kuva, että elämäni on pelkkää angstia. Tilanteen korjaamiseksi lista asioista jotka tekevät elämästäni varsin mukavan juuri nyt:

1) Jussi. Kotiin tuleminen oli suunnattoman mukavaa. Sen jälkeen kun olemme alkaneet puhua suoraan toisillemme, yhteiselämästä on tullut huomattavasti viihtyisämpää ja mielenkiintoisempaa. Pienillä asioilla on paljon väliä.

2) Kent. Eilisellä keikalla oli kaikki parhaat kappaleet, intensiivistä esiintymistä, huikeat valot ja yleisössä liikuttavan onnellisia ihmisiä.

3) Atte. Oli hurjan mukavaa käydä Aten luona yökylässä Kuokkalassa, syödä pannaria ja katsoa Tabua (suomalainen huumorisarja 80-luvulta). Atte myös pelasti minut ahdingostani, kun olin jäänyt itkukohtauksen vangiksi ammattikorkeakoululle. Ja antoi levyjä lainaan. Hyvä ihminen.

4) Kengät. Jyväskylän-matkani ensimmäisenä aamuna saappaastani meni vetoketju rikki. Yritin viedä kenkää korjattavaksi kahdelle suutarille, joista molemmat kertoivat että vähintään kaksi päivää menee korjaamiseen. Kolmelta kirpputorilta en löytänyt kunnollisia kenkiä korvaamaan rikkinäisiä, joten katsoin että on oikeutettua mennä kenkäkauppaan ostamaan uudet.

Ja hemmotteluksihan se meni! Fiilistelin Jyväskylän kivoimmassa pikkuliikkeessä (Kenkä-Scala) noin tunnin ajan, kokeilin kaikenlaista vaikka minulla olikin jo selkeä mielikuva siitä mitä halusin. Halusin saappaat tai pitkävartiset nilkkurit, joissa olisi sekä nauhat että vetoketju, ja jotka olisivat sekä kauniit että laadukkaat. Aikani tassuteltuani jalkani kotiutuivat oheisiin hienouksiin (joiden pinta kärsii liian kovasta kuvausvalosta).

Näistä kengistä on ollut viime päivinä suunnaton määrä iloa. Ne ovat täydellisen mukavat. Varpaille on riittävästi tilaa, paino laskeutuu juuri oikeaan kohtaan, muoto tukee jalkaa joka puolelta. Kahdeksan sentin koroista huolimatta näillä kengillä on erittäin hyvä kävellä, ja keikalla tuli testatuksi, että niillä voi aivan hyvin seisoskella ja tanssia neljä tuntia putkeen.

Estetiikka pitää elossa!

Hataruus

Olen yhä kamalan väsynyt. Tuntuu samalta kuin jos olisin ollut viikon kipeänä. Hatara ja itkuinen olo. Sellainen että pitäisi vielä toipua pari päivää, katsoa elokuvia viltin alla ja juoda glögiä.

Aurinko nousi tänään vaivihkaa jossain kaukana, lumisade on niin paksua ettei se päästä paljon valoa läpi. Minä luin aamulla Hiljaista tyttöä ja mietin voinko koskaan kirjoittaa mikään mikä olisi niin hyvää, vähempi ei ole tarpeeksi hyvää. Minulla on siihen kirjaan pikalaina, täytyy siis lukea viitisensataa sivua viikossa. Mikä sopii minulle erittäin hyvin.

Tillbaka till samtiden on hieno ja kaunis kokonaisuus, juuri sellainen jota minä tähän tilanteeseen kaipaan. Vågar du vara rädd? Ostin lipun Kentin keikalle, se on toinen helmikuuta.

Tänään tunnen luultavasti syyllisyyttä. Siitä etten saa tehtyä töitä.

Lämpö silmissä

Minun on viime päivinä ollut jälleen helppo sanoa ja tehdä asioita. Niin helppo, että se tuntuu jo siltä mitä normaalin pitäisi olla. Ei ollut lainkaan vaikeaa pyytää ventovieraalta kynää lainaksi eilen keikalla, eikä tänään ollut vaikeaa sanoa äidille kannustavia sanoja. Eikä haastatteleminenkaan jännittänyt.

Keikka oli Jarkko Martikaisen keikka. Se oli täydellinen. Riihimäen Jeesus valutti yleisön päälle lämpöä ja huumoria ja herkkyyttä ja voimaa niin paljon että on aivan käsittämätöntä miten kaikki se löytyy yhdestä miehestä. Yleisö oli ihanaa, jutteli artistin kanssa ihan satunnaisia. Eturivin humalainen nainen kyseli mielipiteitä tehyläisistä. Jarkko soitti sikermänä Rukouksen (Maj Karma), Suljetun astian (CMX) ja Kaiholan (Kotiteollisuus).

Tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmänkin, mutta sen aika on joko yöllä tai sunnuntaina.