Aikuisten ihmisten viikonloppu: kymmeneltä nukkumaan, seitsemältä ylös.
Lumi ilmassa näyttää tänä aamuna samalta kuin savu eilen teatterin lavalla: se savu oli sumua, joka tulee äkkiä ja eksyttää kulkijan hukkumaan rämeensilmään, lentohiekkaan, kauhuun.
Käsikirjoituksen vaikeimmat osat ovat kirjoittamatta. Toistan näitä sanoja ja niistä tulee todempia: koko ajan on vaikeampaa kirjoittaa kohtauksia joissa vanhoiksi puutuneet ihmiset joutuvat tunnustamaan kyvyttömyytensä luottaa toiseen, kohtauksia joissa perheensä taakseen sulkenut joutuu tajuamaan että rakastaa isäänsä sittenkin. Miten voi kirjoittaa murskaavia kohtauksia niin että ne tosiaan murskaavat sekä kirjoittajan että lukijan, vähempää ei kannata kirjoittaa.
Rakkaus on sana jota en ole vielä käyttänyt siinä tekstissä, en tiedä onko siinä millään tavalla kyse rakkaudesta.
Olisi lukijoita jotka voisivat lukea sen tekstin, jo ainakin kolme, ja heidän takiaan minun täytyisi saada se valmiiksi. Viime aikoina olen lukenut ja kuunnellut paljon toisten ihmisten tekstejä, en näyttänyt omiani ollenkaan. Olen puhunut kirjoittamisesta kuin tietäisin siitä jotain, mutta piilottanut itseni. Otan vastaan, en anna mitään.
Sanon itselleni: tämä on harjoitusteksti, en minä ota tätä vakavasti. Tämä on se huono ensimmäinen romaani, jota lähetän kaikkialle ja jota kukaan ei julkaise. Tässä minä voin tehdä kaikki virheet jotka minun täytyy tehdä kirjoittaakseni toisen, paremman romaanin. Tämä on se idealistinen, mahtipontinen, ylimielinen ensimmäinen yritelmä, jossa yritän sanoa kaiken enkä siksi onnistu sanomaan mitään.
(Miksi edes pitäisi kirjoittaa romaani – no siksi, että siitä puhuttaisiin, että joku lukisi sen, että joku sanoisi “olet sinä hyvä” niin että tietäisin että siinä lauseessa on kyse tekstistäni eikä persoonastani, että joku voisi sanoa: “tekstisi on hyvää” ja minä uskoisin.)
En minä ole koskaan osannut kirjoittaa vain itselleni.
