Silmäluomien takana

Ajattelen paremmin unissani. Tiedän nukkuessanikin, että nyt tapahtuu jotain oleellista, enkä siksi kiirehdi heräämistäni. Käsitteet hakeutuvat kohti paikkojaan, orgaaniset koneistot rakentavat itseään, niin pikkutarkat koneistot etten hereillä pystyisi niitä rakentamaan. Pyrin yleensä muistamaan, tiivistän prosesseja muistilauseiksi jotta herättyänikin saisin ajatuksen päästä kiinni. Joskus muistan, joskus en, mutta aina muistan että olen pyrkinyt muistamaan. Ja tunnelmia jää.

Myös koneeni näkee unia, unia hyvin kauniista lampaista. Usein lampaat ovat niin kauniita, etten raaski herättää näyttöäni vaan jään itsekin katselemaan. En koskaan tiedä mitä tulee seuraavaksi, sillä lampaat kehittyvät: toiset koneet ja toiset ihmiset lähettävät uusia unia, sekaunia, vanhoista lampaista kehittyneitä unia. Minä voin osallistua, kertoa millaisista unista pidän: mutta silti en koskaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Koneeni on kiinni tietoverkossa, se on sille luontevaa. Ihmisten väliseen kollektiiviseen alitajuntaan minä en toistaiseksi usko. Mutta henkilökohtaisesta alitajunnasta (tai tiedostamattomasta, jos nyt ei ajatella spatiaalisilla metaforilla) on tullut minulle entistä tärkeämpi. Olen pohtinut harjoittamista, erityisesti fyysisten taitojen harjoittamista: miekkailua, trapetsitaiteilua, autolla ajamista (nyt muistan: viime yönä ajoin taas autoa). Fyysisen taidon harjoittaminen on tietoisten taitojen puskemista tiedostamattomaan. Toisto, toisto, toisto: liike automatisoituu. Sitä ei tarvitse enää tiedostaa. Tiedostaminen on hitaampi väline, hankalampi, joskus vaarallisempi väline: kesken ilmalentoa ei auta jäädä pohdiskelemaan, millä kädellä ottaisi kiinni seuraavasta trapetsista. Tiedostaminen on aloittelijoiden väline, autokoululaisten ja sirkuskoululaisten. Liikeratojen automatisoiminen vapauttaa tietoisen mielen muihin toimiin: miekkaillessa voi keskittyä vastustajansa aikeisiin eikä omaan kehoonsa, autolla ajaessa voi keskittyä radioon tai kanssamatkustajiin eikä omaan kehoonsa.

Jos fyysisiä liikeratoja voi puskea tiedostamattomaan, voiko mielen sisäisille liikeradoille tehdä samalla tavalla? Vastaus on melko ilmiselvä, totta kai voi. Helppo esimerkki: lukeminen. Ensin tiedostetaan, että jokaisella kirjaimella on symbolimerkitys, äänteellinen merkitys, ja että kirjaimia voi lukea perätysten. Sanat hahmottuvat, lauseet, kielioppi: ja mitä enemmän lukee, sitä monimutkaisempia rakenteita oppii tunnistamaan. Tarinoiden taju kehittyy. Alkaa odottaa onnellisia loppuja. Kuvallisuuden taju kehittyy: kuu ei olekaan enää vain kuu, Graalin malja ei ehkä enää ole malja lainkaan. Toisto, toisto, toisto: tajuamisen tapa automatisoituu. Eikä enää tiedosta jokaista kirjainta erikseen.

Ja tietenkin, kun nykyään olen melko käytännöllinen luonne, mietin että mihin kaikkeen tätä voisi soveltaa. Mitä taitojaan voi parantaa keskittymisen ja toiston avulla? Mitä kaikkea voi saattaa tiedostamattomalle tasolle saakka? Miten rutiinin kautta voi oppia?

En tietenkään ole ensimmäinen joka tätä on ajatellut. Itse tulin tähän George Lakoffin ja William S. Burroughsin kautta (ja toki myös joidenkin aiempien vaikutteiden). Ja elämäntapakaupustelijatkin ovat keksineet saman, en tiedä mitä kautta, mutta kuitenkin. Googlatkaa vaikka “habit per month”: metodi on käytössä.  Jokunen valon nähnyt pitää rutiinien muuttamista avaimena kaikkeen, menestykseen, kohtaloon. No, minä en usko että mieli on ihan niin yksinkertainen. Tai elämäkään.

Tiedostamattoman koko idea on se, että sitä ei tiedosta. Mutta entä jos tiedostaakin? Jos kaivaa ylös sellaisia prosesseja, joita ei ole ennen huomannut? Minä olen viime aikoina muistanut väläyksiä jostain kuvakirjasta jota olen lukenut hyvin pienenä lapsena, muistan värejä ja kuvioita ja hahmoja mutta en sitä mikä kirja se on, ja olen tajunnut sen kirjan liittyvän johonkin oleelliseen tapahtumaan, se assosioituu johonkin joka on sekä positiivista että pelottavaa. Mutta en vielä tiedä mistä siinä on kysymys. Vielä.

Ei kai ole olemassa selkeää rajaa. On asioita jotka on helppo saattaa tietoisuuteen (pureskelun ääni on painetta kasvoluissa, sen kuulemista ei huomaa ennen kuin huomaa) ja vaikeampia asioita (miksi en pysty pelaamaan tietokonepelejä ahdistumatta). Rajan yli on liikettä, kumpaankin suuntaan, eikä kaikkien matkustajien kansallisuudesta ole täyttä selvyyttä.

Kuvien ja tunteiden verbalisoiminen hävittää niistä jotain. Siksi olenkin odottanut melko pitkään, ennen kuin olen yrittänyt kirjoittaa näistä asioista mitään. Olen nähnyt unia ja tunnustellut, keskittynyt aistihavaintoihini, lukenut hitaasti ja sulkenut silmäni.

Tähän liittyy se mitä Essi Kummu sanoi kirjoittamisestaan kirjansa julkistamistilaisuudessa. “Mä en tahdo tietää mitä mä teen tai miksi.” Kummu osaa kirjoittaa. Mutta hän ei tee sitä tietoisesti. Juuri tästä on kysymys: on mahdollista oppia taitoja, joista ei tarvitse voida sanoa mitään.

Minä aion silti yrittää myös sanoa jotain. Nyt unesta on niin kauan, että tekstini hajoaa, olen jo syönyt puuroni ja erehtynyt miettimään aikatauluja. Yritän toiste uudestaan.

Jos en ole erillinen

Tänään istuin Tähtitornin kahvilan kolmannessa kerroksessa, tuijottelin merelle ja luin kahvilan hyllystä löytynyttä ekopsykologia-artikkeliteosta. Siinä todettiin, että itsen ja ympäristön välinen raja, erillinen irrallinen minuus, on länsimaiselle ihmiselle yhtä luonnollistunut totuus kuin jumalan olemassaolo keskiaikaiselle ihmiselle. Rajojen pitämistä, hallintaa, pidetään myös terveen psyyken välttämättömänä taitona: ihmisen on oltava erillinen. Ekopsykologian piirissä tuota totuutta kyseenalaistetaan: ihminen on aina osa jotakin, luontoa ja ihmiskulttuuria, jatkuvassa muutoksessa ja vuorovaikutuksessa.

Tämä liittyy siihen aiempaan ajatukseen paniikista. Erilainen tajuamisen tapa: elollisen tunnustaminen elolliseksi, itsen ja muun sulautuneisuuden tunnustaminen, ja kaikki ne eettiset ja käytännölliset johtopäätökset joita siitä voi vetää. Jos laajempi ympäristö on osa minua ja minä osa sitä, en voi hallita sitä. En voi suhtautua siihen “objektiivisesti”, koska minulla ei ole pääsyä sen ulkopuolelle. “Objektiivisuus” on tällöin aina ajatusleikki, harjoitus jonka ansiosta voidaan ajatella asioita oudoista näkökulmista. (Toisaalta, tämäkin on ajatusleikki, mutta hieman eri tavalla.)

Kun yritän pyrkiä ulos rajallisen minuuden ajatuksesta, huomaan kuinka vahvasti sen olen sisäistänyt. Toisaalta tunnistan myös rajattomuuden ajatuksia: annan tietoisesti ympäristön vaikuttaa minuun ja valintoihini, liikun intuition ja maastossa näkemieni merkkien mukaan; kaikki nämä eri kirjoista, eri ihmisistä, eri keskusteluista ja eri tapahtumista tulleet ajatukset ovat yhtä kudosta, johon minä teen solmua; tajuan että kehoni on ennemmin koodi, jonka mukaan materia hetkellisesti järjestyy, kuin joku muuttumaton materiaalinen objekti, tajuan että ruoka virtaa lävitseni ja minussa on miljardeja pieniä kemiallisia tehtaita, “minä” olen siis monikossa; tiedän mielipiteideni ja mielialojeni olevan kontekstiriippuvaisia (olenko nälkäinen, ovuloinko, kuuntelenko metallia vai elektroa, sataako, katselenko taivasta vai kiviseinää); annan itseni liikuttua, samastua, rauhoittua ja kiihtyä kun olen maailmassa.

Miten tällaisen jälkeen voi enää piirtää havainnekuvia, joissa jokaista ihmistä merkitään erillisellä pallolla tai pisteellä? Kun ihminen esitellään, pitäisikö aina määrittää myös hänen suhteensa maailmaan, toisiin ihmisiin, esineisiin? Hetkinen, kyllähän niin yleensä tehdäänkin, annetaan joku näkökulma toiseen, “veljeni tyttöystävä” tai “se mies joka ajaa minikaivurilla Hangosta Kuusamoon”. Mutta entä “mies joka kokee olevansa männyn kaltainen”? Tai “hän joka rauhoittuu korkeilla paikoilla”? Eräällä ystävälläni on tapana esitellä itsensä: “musiikkidiggari, slavofiili ja kahvinarkki”.

Tästä aiheesta olisi paljonkin lisää sanottavaa. Vaikkapa ajan hahmottamisesta. Siitä ehkä toiste, minulla on lukua odottamassa mielenkiintoinen esseekokoelma aiheesta.

Minän jakamisesta

Heräsin viideltä vain ollakseni kuitenkin liian väsynyt tekemään mitään. Eilisen hiet kuivuvat iholle, on kylmä sillä tavalla kuin kesäaamuisin voi olla. Olen jäänyt jumiin sinne koivujen alle. Eräs ihminen meni kysymään suoraan “haluatko sinä Kaisa lapsia”, ja minä häkellyin, koska en tahdo tunnustaa että haluan.

Mikä tässä on jäänyt vaivaamaan ei kuitenkaan ole varsinaisesti se lapsikysymys, vaan miten voin sanoa “minä”. Helppo vastaus kysymykseen on “minun kehoni haluaa”. Mutta se on omituista ulkoistamista, ikäänkuin kehoni ei olisi “minä”, ikäänkuin se nimenomaan ei olisi kaikkein eniten minä.

Halu sinänsä on varsin selkeä asia, vastaus on joka tapauksessa positiivinen. Mutta tietenkään minä en ole hankkimassa lapsia nyt, koska se ei ole järkevää sosiaaliselta kannalta, nyt ei ole oikea aika. Yksi osa minussa haluaa, toinen tekee päätöksen olla toteuttamatta halua.

Olisi niin helppoa lipsahtaa “liha vastaan henki” -ajatteluun. Mutta se ei ole totuudenmukaista, minä en ole jaettavissa kahtia. Jos mietin, mitkä osat minussa vaikuttavat päätöksiini, tulee mieleen ainakin kolme osaa: vietit, intuitio ja logiikka. Ja varmasti on muutakin, jotain mikä on kuvattavissa ehkä empatiaksi tai solidaarisuudeksi, se osa joka tunnustelee sosiaalisen kudoksen värähtelyjä (ajatelkaa hämähäkkejä). Eikä mitään näistä osista voi nimetä suoraan “lihaksi” tai “hengeksi”.

Olen yrittänyt muotoilla lauseita. “Minulla on hyvin kovaääninen keho.” “Minä olen kokonaan fyysinen ihminen.”

“Biologia” on hämäryydestään huolimatta melko käyttökelpoinen käsite, koska se assosioituu “eläimellisyyteen” ja “luonnollisuuteen” sellaisella tavalla, joka ei suoraan tee jakoa lihan ja hengen välillä. Se on oleellisin elämän taso, mahdollisesti kaikki muut olemisen tavat sisältävä, joka tapauksessa vähintäänkin niihin limittyvä. Logiikkakin on biologista. Mutta onko etiikka?

Keskeinen ongelma tuntuu olevan “olen melko varma siitä, että kaikki minussa on biologista/fyysistä/ruumiillista, mutta silti tuntuu siltä että olen jakautunut – miten siis kuvaan tätä jakautuneisuutta?”.

Kun jaan itseni tylyn analyyttisesti, vastaus lapsikysymykseen voisi olla:

- Biologisesti “kyllä”

- Emotionaalisesti, intuitiivisesti, loogisesti ja sosiaalisesti “ei”

En silti ole tyytyväinen valitsemiini kategorioihin.

Huomaatte varmaan, että tässä on kysymys täysin samasta asiasta kuin tuossa alempana (“Pelkkä biologia”). Tässä vain eri siemenestä kasvaneena ja vähemmän runollisesti.

Kai tiesin vaikken tiennytkään

Eräänä päivänä sain päähäni ryhtyä notkeuttamaan saksankielentaitojani. Menin kaupunginkirjaston saksankielisen kirjallisuuden osastolle, kääntelin sitä ja tätä, mietin mitä ottaa luettavaksi. Päädyin Thomas Mannin novellikokoelmaan Der Tod in Venedig und andere Erzählungen. Hain vielä suomenkielisen version samasta teoksesta, aikeenani lukea niitä rinnakkain.

Sitten tuli praktikum 2, kirjallisuuden perusopintoihin kuuluva kurssi, jonka puitteissa kukin osallistuja työstää yhden valitsemansa teoksen tulkinnasta 10-sivuisen tutkielman. Kuolema Venetsiassa oli listalla. Valitsin sen, koska se sattui olemaan minulla jo hyllyssä, edelleen avaamattomana.

Hieman aiemmin olin ehtinyt ostaa yliopiston kirjaston poistomyynnistä mielenkiintoisen oloisen tutkimuksen, jossa käsitellään demoniaihetta keinona ilmentää konflikteja ja moniäänisyyttä toisaalta ihmisessä, toisaalta tekstissä. Olin lueskellut sitä, puolittain viihteenä, koska se käsitteli esimerkeissään minulle merkityksellisiä tekstejä (Rosemary’s Baby, Neuromancer, Blade Runner, Saatanalliset säkeet).

Olin myös ehtinyt päättää olevani kiinnostunut klassismista ja sen vastavirtauksista.

Toisaalta: olin ehtinyt päättää olevani kiinnostunut myös ihmisen tajunnan kerroksista, tiedostamattomasta ja sen suhteesta tietoiseen. Unista, ruumiillisuudesta.

Ja yllättäen: Kuolema Venetsiassa yhdisti kaikki kiinnostuksenkohteeni. Nyt, kirjoittaessani mainittua tutkielmaa (lähdetekstinäni mainittu demonitutkimus, näkökulmanani kertomuksen demoniaiheet ja tekstin demonisuus), olen jatkuvasti itselleni tärkeiden asioiden äärellä; sen voisi ehkä tiivistää rationaalisen hallinnan ja torjutun hallitsemattomuuden väliseksi ristiriidaksi. Tai jos ajatellaan aatehistoriallisemmalta kannalta, kyse on myös kulttuurin ja luonnon ristiriidasta, tästä omituisesta kulttuurista joka on päättänyt erottaa luonnon itsestään, kuvitellut voivansa hallita sitä.

En minä valinnut juuri tuota teosta mitenkään tietoisesti. En tiennyt Mannista juuri mitään, muistin koittaneeni joskus liian nuorena lukea Taikavuorta, epäonnistuneeni. Toimin usein kirjastossa ollessani intuitiivisesti – en välttämättä juurikaan lue takakansia, tunnustelen vain mikä tuntuisi oikealta.

Se näyttäisi olevan hyvä tapa.