Uusi aika koittaa… nyt.

Tuolla on, kuulkaa: Maallinen onni. Pyrin laittamaan lähipäivinä sinne kaikenlaista hauskaa niin saadaan kunnolla alkuun.

Toisin kuin tämä, tuo on sellainen blogi jonka kehtaan mainita kotisivunani kaikenlaisissa yhteyksissä. Toivottavasti.

Uusi aika koittaa… kohta.

Mietinnöistä tuli todellisuutta. Olen parin päivän aikana askarrellut uutta blogia. Säädän ulkoasun ja ensimmäiset merkinnät kuntoon ennen kuin julkaisen sen. Mutta ilmoitan siitä sitten täällä. Ehkä jo tänään, ehkä loppuviikosta.

Ajoitukseni uuden blogin aloittamiseen ei ehkä ollut opintojeni kannalta täydellinen. Tänään tulin yliopistolle vain huomatakseni, etten osaa keskittyä opinnäytetyöhön (vaikka se mielen taustalla pyöriikin). Parin tunnin jälkeen luovutin ja siirryin kirjoittamaan merkintää valurautapannusta.

Aikeenani on pitää Avoinnaa ja uutta blogia rinnakkain jonkin aikaa, ja jos uusi saa ilmaa siipiensä alle, pistän tämän piiloon. Ja vanhat avoinnat myös. Olen sillä tavalla siisti, etten tahdo jättää lopetettuja sivustoja tuuliajolle.

Uusi blogi?

Edelliseen liittyen. Mietin että josko aloittaisin ihan eri blogin. Sellaisen joka liittyisi keskeisesti estetiikkaan. Siinä voisin kertoa kaikenlaisista asioista, jotka innostavat minua päivittäin – kirjoista, elokuvista, sanoista, kuvista, ruoasta, esineistä, puista, valosta, ihmisistä. Jostain muusta kuin omasta tunnemaailmastani.

Avoinna nyt on ollut pystyssä marraskuusta 2005 lähtien, ja olen kirjoittanut sitä aktiivisesti. Pisin tauko kahden merkinnän välillä ei ole paljon kahta viikkoa pitempi. Vaikka minulla on ollut muitakin blogikokeiluja, tämä on se joka on pysynyt. Olen oppinut paljon ja käynyt paljon hyviä keskusteluja. Mutta viime kesästä asti tämä on tuntunut jotenkin ylimääräiseltä. Kuin kirjoittaisin vain kirjoittaakseni.

Ehkä nyt on aika liikkua. Muuttaa niitä rakenteita, joiden kautta hahmotan itseäni. Kääntää katse enemmän ulospäin – unohtamatta katsoa myös sisään. Uusi blogi olisi luonnollisesti henkilökohtainen sekin, kyllä siitäkin voisi minut nähdä – mutta ulkoisista asioista peilattuna.

Toki on mahdollista, että jos nyt aloitan jotain uutta, olen siitä innostunut kuukauden tai kahden ajan ja sitten kyllästyn. Niin on käynyt ennenkin.

Mutta oikeanlaisella rajauksella voisin onnistua aloittamaan sellaisen blogin, jonka aihealueesta olen pysyvästi kiinnostunut.

Paikat vaihtuvat

Eilen kolme riuskaa miestä tyhjensi asuntoni niin nopeasti, että itse en ehtinyt juuri muuta kuin hämmästellä. Ja leipoa miehille pizzaa.

Oikeastaan en edes muuttanut. Sain vain tavarani takaisin. Keittiönpöytäni, ompelukoneeni, kirjani, levyni.

Tuntuu siltä, että siitä pitäisi kirjoittaa pitkästi. Mutta kun se on niin yksinkertaista, ettei minulla ole paljonkaan sanottavaa siitä. Kun kyseessä ei ole niinkään muutos kuin jo tapahtuneen muutoksen hyväksyminen: Janne ja minä asumme yhdessä.

Joskus aikaisemmin olisin kirjoittanut tästä enemmän. Ei ole enää sellainen aika. Pitänee ehkä taas miettiä, miksi tätä blogia kirjoitan.

Resonanssi ja modulaarisuus

Koivut ovat niin lähellä ikkunaa että ne käyvät huonekasveista. Ja jos niissä ei olisikaan tarpeeksi, rappukäytäväkin on kasvillisuutta pullollaan.

Yksiön lattian pesemiseen kului noin 45 litraa vettä. Vaihdoin vedet ämpäriin yhdeksän kertaa. En tajua, millä tavalla edellinen asukas on elänyt.

Nyt on rauhallinen olo. Viikonloppu on vapaata, kuten kaikki viikonloput loppukesän ajan. Röyksoppin Melody A.M. soi, se on nimensä mukaisesti aamumusiikkia. The Understanding taas on iltamusiikkia. Pyöreä pöytäni on ikkunan ääressä, pihan pensaasta poimin pari juhannusruusua.

Postinkanto perusjakelun puolella vaatii enemmän tarkkaavaisuutta ja fyysistä kuntoa kuin sanomalehdenjakelu, mutta päiväni päättyvät yhä ennen kahtatoista ja työilmapiiri on huomattavan leppoisa.

Pääsin yliopistoon, kirjallisuutta lukemaan. Hyvillä pisteillä. Ja minä kun pelkäsin että abit ajaisivat ohi kun muistavat vielä miten kirjoitetaan koevastauksia. Mutta näemmä tarkastajat arvostivatkin enemmän pohdiskelua kuin terminologiabrassailua – mikä lupaa hyvää opiskelujen kannalta. Vuoden päästä sinne siis, mikäli asiat sujuvat kuten olen suunnitellut.

Uusi työ, uusi asunto, uusi opiskelupaikka. Jannekin on yhä uusi, yhä olen joka päivä ihmeissäni, katson enkä ensin usko todeksi, sitten uskon. Kaikki muuttuu yhtäaikaa, ja jotenkin näiden muutosten suunta rauhoittaa minua – osaset minusta vaeltavat takaisin kotiin, asettuvat paikoilleen. Toivottavasti muodostuva rakennelma on liikkuvanivelinen ja muunneltava työkalu, modulaarinen ja ajaton ratkaisu kuten hyvät kirjahyllyt ja astiastot. Jämäkkä ja joustava.

En minä ole mennyttä unohtanut, enkä aio unohtaa. Sitäkin on kuitenkin helpompi ajatella nyt, kun en ole enää koditon ja maan alla. Kun minulla on paikka jossa näen itseni, jossa resonoin kirjojeni ja kuvieni ja punaisten keittiönkaappieni kanssa. Jossa voin koota pieniä asetelmia, yhdistää värejä ja muotoja ja tekstuureja, tehdä kaunista.

Mistä en ole kirjoittanut viime viikkoina

Kun mietin, mitä blogiin kirjoittaisin, päädyn sulkemaan yksitellen ulos kaikki vaihtoehdot.

Päivät joita vietän Jannen kanssa. Hedonismi ja intensiivisyys. Kirkkaat syvyydet, joissa sukellellaan, silitellään kaloja jotka muuttuvat juovikkaiksi toistensa seurassa. Meritäpläahvenia.

Juhannus. Rento oleminen, täydellistä ruokaa ja juomaa, liian paljon oli juuri sopivasti. Häkellyttävän mutkaton olo vieraan perheen keskellä. Perheenjäsenten samankaltaisuuden havainnoiminen, jonkinlainen lihaksiin asettuva ymmärrys sen kulttuurin sävystä, hiukan uusi tapa katsoa Jannea taas. Kiitollisuus.

Kirjeet. Jussilta minulle, minulta Jussille, Jussilta Jannelle, Jannelta Jussille. Jotkin dramaattisempia kuin toiset.

Pari tuntia kerrallaan kestävät vierailut entiseen kotiin, jossa pakkaan. Pöly kaikkialla, hien haju ja kaapit joista olen tyhjentänyt puolet tavaroista. Siellä en osaa tuntea kuin tyhjyyttä. On mentävä ulos jotta voisi tuntea.

Ulos meneminen, ne muutamat kerrat kun olen puhunut Jussin kanssa. Paino. Tilanteen uhkaavuus. Muutokset Jussissa, kun hänen subjektiivinen aikansa on ollut hyvin pitkä ja minun lyhyt. Syytökset, ja se miten en edelleenkään löydä itsestäni katumusta. Voimattomuus kaiken sen edessä.

Vastuuttomuus. Moraalittomuus. Väistämäni itsesyytökset. Analysoimaton itku niinä päivinä jolloin kannen alla kiehuu liikaa. Nykyään itken hyvin pieniä määriä kerrallaan.

Kyynisyys, joka välillä nakertaa uskoani tulevaisuuteen. En uskalla muodostaa sitäkään lauseiksi asti.

Ajattelen, että voisin kirjoittaa säästä, esineistä, katsomistani elokuvista ja sarjoista, lukemistani kirjoista ja kirjoista jotka haluaisin lukea, ruoasta. Kukkivista pihlajista jakoreitin varrella, tummansinisistä lautasista joilla on rapeaa wokkia tai kohtuuttoman täysiä tortilloita. Miten taas tekee mieli lukea Maallinen onni.

Jonkin verran olen ehtinyt unohtaa itseni. Pakkasin tänään punaisen teekuppini ja kaikki levyni. Olen ystävistäni hyvin kaukana. Hyviä uusia ihmisiä on onneksi lähellä joitakin. Heitäkin tapaan liian vähän.

Sekä minulta että muilta lipsahtaa usein väärä termi, kun viitataan Jannen asuntoon. Meillä. Teillä. Minä joudun niissä tilanteissa sanomaan ääneen, että minä en asu täällä. Jotta itsekin muistaisin.

Jyväskylän tuoksuvat puut

Kun tänään astuin ulos punaisesta katumaasturista joka toi minut Jyväskylään, kaupunki hulvahti päälle. Tourujoen rannassa tuoksuivat tuomet, Puistokadulla hullaantuneet lehmukset. Välitön rauha, kesä, kodin tunne.

Nyt on mahassa appelsiinikahvia, ikkunassa Väinönkadun valot.

Paljon on tapahtunut. Kaksitoista päivää sitten Ässä astui ulos omista turvallisista rajoistaan. Minulla ja hänellä oli viikko yhdessä, päiviä jotka olivat jalokiviä. Korvaamattomia. Mutta teräväreunaisia. Viilsivät Jussin auki. Nyt en tapaa häntä enää ennen kuin olen muuttanut ulos.

Olen joutunut luopumaan ainoasta yhteisöstä, johon olen koskaan todella halunnut kuulua. Minulle ei ollut siellä enää tilaa. Yksittäisten ihmisten kanssa varmaan on yhä tilaa, ja ehkä vielä joskus porukassakin – mutta ei johonkin aikaan, ehkä pitkäänkään. Sitä itken enemmän kuin eroa Jussista. Mutta vastuunsa täytyy kantaa.

Hymyilen yhä. Aamuisin. Kun jaan lehtiä, ja kun ajan sen jälkeen omalla pyörälläni. Katson vastaantulijoita silmiin ja hymyilen, useimmat väistävät.

Haluan kaiken syyllisyyden itselleni. En suostu jakamaan sitä, en Jussille enkä Ässälle. En edelleenkään haluaisi että kenelläkään muulla olisi paha olo, ajattelen jotenkin siten että minä voin kestää sen helpommin joten se kuuluu minun kannettavakseni. Että minun paha oloni ei ole keltään pois. Toki sellainen ajattelutapa on muiden voimavarojen aliarvioimista.

En ole kirjoittanut tänne pääasiassa siksi että minulla on ollut hyvin kiire pääsykoekirjojeni kanssa. Niiden lukeminen on ollut hienoa, minä todellakin haluan opiskelemaan, sekä kirjallisuutta että suomea. Pelkään etten kuitenkaan ole kyennyt keskittymään tarpeeksi, en ole sisäistänyt käsitteitä kunnolla, en ole esianalysoinut tekstejä kunnolla. Mutta ei se mitään. Jos ei nyt, niin ensi vuonna.

Olen puinut Jussin kanssa joka päivä sen jälkeen kun lakkasin näkemästä Ässää. Raskaita keskusteluja, joissa minä kuuntelen enemmän kuin sanon. Otan vastaan. Uskon lähes kaiken mitä Jussi sanoo, Jussi määrittää kuka minä olen. Ja niissä määrittelyissä minä olen käytökseltäni huono ja keskeneräinen, törkeä ja piittaamaton, mutta silti ihmisenä ja tyttöystävänä niin hyvä ettei minusta haluaisi päästää irti. Olen renttu. Renttuihin rakastutaan. Vaikkei kannattaisi.

Jussin elämä on murroksessa. Sellaisessa jossa se ei ennen ole ollut. Ei parisuhde vielä mitään, mutta se miten tämä tilanne vaikuttaa ystäväporukkaan, se on keskeisempi ja vaikeampi asia. Jota minä en osannut nähdä ajoissa.

En silti osaa katua sitä mitä tein. Vain sitä miten sen tein. Teimme. En kai minä yksin.

Olen väsynyt selittämään. Minulla ei ole enää puolustuksia.

Tässä kaupungissa on tänä viikonloppuna rauha. Aion olla, hengittää ja hymyillä.

Paluu punaiseen keittiöön

Sain tänään uuden kodin!

Talo on tuttu lehdenjakoreitiltä. Itä-Tuirassa, periaatteessa levottomalla alueella mutta rauhallisessa kohdassa, kolmikerroksinen 60-lukulainen tiilitalo, niitä taloja joihin olen jo aiemmin suhtautunut hellyydellä. Hyvä fiilis, rapussa moikataan kun tullaan vastaan. Minun asuntoni on ylimmässä kerroksessa, hirveän söpö pikku yksiö jonka keittokomerossa on punaiset kaapinovet ja kylpyhuoneessa istuma-amme ja käsittämätön värimaailma (siniset seinät, punaruskea lattia). Ulko-ovi on kokopuuta eikä mitään levyä, ja sävyltään sitä samaa kuin kaiuttimieni kotelot. Sitä parasta mitä puu voi olla.

Isojen ikkunoiden takana kasvaa koivuja, joissa on linnunpönttöjä.

Kellarissa on häkkivaraston lisäksi kylmäkomero. Vihdoinkin voin vastaanottaa isomman määrän juureksia ilman pelkoa pilallemenosta!

Lähellä on suosikkiruokakauppani, ilimasella bilijaardilla varustettu räkälä jossa käydä tiistaisin, kaupungin suloisin elokuvateatteri ja patosilta.

On kerrassaan mainiot fiilikset sen suhteen. Tuntuu että siitä voi oikeasti tulla koti.

Mutta vielä puolitoista kuukautta tässä.

Asiallisuus

Pari asiaa.

1) Älkää uskoko kaikkea mitä itsestäni kirjoitan. Tämä blogi on vain oma rajoittunut ja vääristynyt näkemykseni. Minä olen seurassa eri ihminen kuin blogissa. Minkä pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta koska se ei ole sitä minullekaan, oletan että se ei ole sitä kaikille teillekään.

2) Aion pitää taukoa julkisessa itsereflektiossa. En lopeta bloginpitoa, mutta pyrin ajamaan sitä eri suuntaan kuin nyt. Vaikkapa sellaiseksi kuin se oli vuosi sitten ja sitä aiemmin. Vielä silloin kirjoitin asioista enemmän kuin itsestäni.

En lupaa mitään. Minulla on huonoja tottumuksia kirjoittamisessa, ja niistä voi olla vaikea päästä irti. Mutta yritän nyt kiinnittää huomioni itseni ulkopuolelle, ja toivottavasti se mitä minusta täällä tästä lähin näkyy on minä suhteessa itseni ulkopuolisiin asioihin, ei minä suhteessa minuun.

Tässä päivässä hyviä ja kannatettavia asioita olivat:

- aamuiset munkkikahvit ja sanomalehti torilla; aurinko, raksamiehet ja varpuset.

- intensiivinen ompeleminen. Vaikka ompelukone keittikin yli, poksahti ja riehaantui. On minulla varakone.

- pääsykoekirja nimeltä Lentävä hevonen, runoanalyysia.

- ja toivottavasti vielä jokin muu, heitän itseni ulos siinä toivossa että en ajattelisi itseäni. Kaipaan ihmisiä, tiettyjä ja yleisesti.

Tilanteen nimi

Lopetin analysoinnin. Lopetin moralisoinnin. Jouduin myöntämään mitä haluan.

Huolimatta siitä että kaikki järkisyyt puoltavat jatkamista, huolimatta siitä että yhä rakastan Jussia ja Jussi minua, huolimatta siitä että tässä suhteessa on ollut hyvä olla, minä en halua tätä enää. Vaikka tiedän miksi pitäisi haluta, en halua. Kutsukaa sitä sitoutumiskammoksi jos haluatte, niin minäkin kutsuin.

Ryhdymme asumaan tätä asuntoa kuin tämä olisi solu. Tilanteen nimi on “koe-ero”. Teemme lopullisia päätöksiä kuun lopulla, kun pitää päättää irtisanomisesta.