Yhteiskuntaeliön sekava mieli

Yön molemmin puolin tuli taas mietittyä humanismia. Keväällä pitäisi keskittää paukut kolmeen kohteeseen: 1) kirjoittajapiirin vetäminen, 2) ainejärjestölehden päätoimittajuus ja 3) harjoittelupaikan löytäminen. Kevään pääasia on työ, tai työtä kohti pyrkiminen, pyrkiminen kohti sellaista paikkaa jossa olisi hyvä olla ja tehdä.

Mahdollisia harjoittelupaikkoja miettiessä tuli mieleen ainoastaan sellaisia tahoja, joilla ei ole rahaa, tai sellaisia, joiden tekemisillä ei mielestäni ole erityistä merkitystä, tai sellaisia, jotka vaatisivat erityistä kiinnostusta lapsia kohtaan.

Aamupäivästä pohdin vakavasti sitä mahdollisuutta, että muuttaisin Portlandiin ja pyrkisin oppitytöksi olutpanimoon. Tai sellaiseen elokuvateatteriin, jossa tarjoillaan olutta, siellä on sellaisiakin. Tai sitten vaan ajelisin ympäriinsä niiden hienoilla hyperekologisilla ratikoilla ja haistelisin ruusuja. Saattaisivat katsoa pahasti, on sekin kaupunki kuitenkin Ameriikkaa ja sielläkin pitäisi olla jollain tavalla tuottava jäsen.

Peruskysymys jälleen: mitä kirjallisuudentutkija voi tarjota yhteiskunnalle?

Vastaus tällä hetkellä: itseymmärrystä.

Yhteiskunta on inhimillisten merkitysten rakennelma, merkityksiä suhteessa toisiinsa, arvoja ja määritelmiä ja niiden pohjalta sovittuja toimintatapoja. Siitä rakennelmasta aika suuri osa rakentuu tekstien varaan. Kirjoittaminen on toimintaa. Kirjoittaminen saa aikaan tapahtumia, muutoksia ihmisten mielissä, muutoksia ihmisten toiminnassa. Ihan vasta yksi toveri lopetti lihansyönnin luettuaan Nyléniä. Sitä sattuu. Ja TAKUn lehdestä luin, että Helsingissä on järjestetty somalian kielen ja kulttuurin kursseja Anja Snellmanin Parvekejumalat-teoksen saaman huomion takia. Ja kun Karri ja Seppo auttaa laitostuneita poikia tekemään räppiä, kaikki voittaa.

Pyrkimys ymmärtää kirjoittamista on pyrkimys ymmärtää ihmisen mieltä. Ajatuksia, tunteita, kemiaa ja fysiologiaa, koko pakettia. Ja jos ymmärtää hieman paremmin ihmisen mieltä, ehkä voi ymmärtää paremmin myös ihmisten mielten yhteistä rakennelmaa, yhteiskuntaa. Ehkä voi ymmärtää, miksi se on rakentunut sellaiseksi kuin se nyt on, ja ehkä voi nähdä paremmin millainen se voisi olla. Siksi pitää myös tutkia, ei ainoastaan kirjoittaa.

(Ja sitten kun saa karsittua kaikki nämä ehkät pois omasta kirjoittamisestaan, voi ehkä jopa saada aikaan muutoksia.)

Jos ajatellaan yhteiskuntaa jonkinlaisena kollektiivina, jonkinlaisena eliönä joka kävelee ja syö (ja haluaa kaikenlaista), voidaan hyvinkin sanoa että kulttuuri on sen mieli. Tai tiettyjä osia sen mielestä, sellainen puolitiedostamaton alue, vähän kuin tämä blogi on minulle. Yhteiskunnan päiväkirja? Taiteen ja viihteen alueella pyöritellään ja pureskellaan kaikkea mitä tapahtuu “todellisessa” maailmassa, tunnustellaan, jäsennellään, järjestellään uusiin muotoihin. Kulttuuri on yhtä moniääninen ja ristiriitainen kiistelevien demonien pesä kuin ihmisen pääkin, ja yhtä tärkeä tutkimuksen kohde.

Minun pitää tehdä tämä perusta tukevaksi itselleni, jotta kehtaisin tehdä mitään.

Jos en ole erillinen

Tänään istuin Tähtitornin kahvilan kolmannessa kerroksessa, tuijottelin merelle ja luin kahvilan hyllystä löytynyttä ekopsykologia-artikkeliteosta. Siinä todettiin, että itsen ja ympäristön välinen raja, erillinen irrallinen minuus, on länsimaiselle ihmiselle yhtä luonnollistunut totuus kuin jumalan olemassaolo keskiaikaiselle ihmiselle. Rajojen pitämistä, hallintaa, pidetään myös terveen psyyken välttämättömänä taitona: ihmisen on oltava erillinen. Ekopsykologian piirissä tuota totuutta kyseenalaistetaan: ihminen on aina osa jotakin, luontoa ja ihmiskulttuuria, jatkuvassa muutoksessa ja vuorovaikutuksessa.

Tämä liittyy siihen aiempaan ajatukseen paniikista. Erilainen tajuamisen tapa: elollisen tunnustaminen elolliseksi, itsen ja muun sulautuneisuuden tunnustaminen, ja kaikki ne eettiset ja käytännölliset johtopäätökset joita siitä voi vetää. Jos laajempi ympäristö on osa minua ja minä osa sitä, en voi hallita sitä. En voi suhtautua siihen “objektiivisesti”, koska minulla ei ole pääsyä sen ulkopuolelle. “Objektiivisuus” on tällöin aina ajatusleikki, harjoitus jonka ansiosta voidaan ajatella asioita oudoista näkökulmista. (Toisaalta, tämäkin on ajatusleikki, mutta hieman eri tavalla.)

Kun yritän pyrkiä ulos rajallisen minuuden ajatuksesta, huomaan kuinka vahvasti sen olen sisäistänyt. Toisaalta tunnistan myös rajattomuuden ajatuksia: annan tietoisesti ympäristön vaikuttaa minuun ja valintoihini, liikun intuition ja maastossa näkemieni merkkien mukaan; kaikki nämä eri kirjoista, eri ihmisistä, eri keskusteluista ja eri tapahtumista tulleet ajatukset ovat yhtä kudosta, johon minä teen solmua; tajuan että kehoni on ennemmin koodi, jonka mukaan materia hetkellisesti järjestyy, kuin joku muuttumaton materiaalinen objekti, tajuan että ruoka virtaa lävitseni ja minussa on miljardeja pieniä kemiallisia tehtaita, “minä” olen siis monikossa; tiedän mielipiteideni ja mielialojeni olevan kontekstiriippuvaisia (olenko nälkäinen, ovuloinko, kuuntelenko metallia vai elektroa, sataako, katselenko taivasta vai kiviseinää); annan itseni liikuttua, samastua, rauhoittua ja kiihtyä kun olen maailmassa.

Miten tällaisen jälkeen voi enää piirtää havainnekuvia, joissa jokaista ihmistä merkitään erillisellä pallolla tai pisteellä? Kun ihminen esitellään, pitäisikö aina määrittää myös hänen suhteensa maailmaan, toisiin ihmisiin, esineisiin? Hetkinen, kyllähän niin yleensä tehdäänkin, annetaan joku näkökulma toiseen, “veljeni tyttöystävä” tai “se mies joka ajaa minikaivurilla Hangosta Kuusamoon”. Mutta entä “mies joka kokee olevansa männyn kaltainen”? Tai “hän joka rauhoittuu korkeilla paikoilla”? Eräällä ystävälläni on tapana esitellä itsensä: “musiikkidiggari, slavofiili ja kahvinarkki”.

Tästä aiheesta olisi paljonkin lisää sanottavaa. Vaikkapa ajan hahmottamisesta. Siitä ehkä toiste, minulla on lukua odottamassa mielenkiintoinen esseekokoelma aiheesta.

Täysi, ehkä turha, ehkä todenmukainen

Näin eilen todellista underground-kulttuuria. Pieni kellaritila täynnä kummallisia esineitä, niin paljon yksityiskohtia ettei niitä voinut ymmärtää yhdellä katsomisella, piti istua alas ja katsoa uudelleen. Tilassa oli erilainen tempo kuin ulkomaailmassa, erilaiset mittasuhteet ja olemisen tapa, etenkin kun polvistuttiin lattialle ja sammutettiin valot ja kurkisteltiin kun nainen tanssi butoa kapeassa porraskäytävässä. Epämukavuustila. Kirjoitimme joitakin outoja runoja siellä.

Haluaisin kirjoittaa tänne hyviä ajatuksia. Kallo on täynnä vaikutelmia, keho täynnä hyviä makuja, en osaa järjestää niitä sellaisiksi pohjarakennelmiksi joiden päälle nousisi lopulta hyviä ajatuksia.

Voin ehkä tyytyä toistamaan toisessa yhteydessä ajattelemani hyvän ajatuksen. Ystävän kanssa puhuttiin alkoholismista. Minä olin sitä mieltä, että alkoholi on samalla tavalla vaarallinen kuin ihmissuhteet tai tieto. Kaikkea pitää osata käyttää. Elämä on sitä, että opettelee käyttämään erilaisia vaarallisia aineita niin, ettei tuhoudu eikä tuhoa toisia.

Toisen ystävän kanssa puhuttiin stressistä ja ahdistuksesta, siitä miten minä olen jatkuvasti huolissani mahdollisista kehityksen suunnista ja siitä miten jokin yksittäinen teko tai tekemättä jättäminen vaikuttaa niihin. Lopulta koko homma tiivistyi siihen, että minä en haluaisi olla turha. En haluaisi huomata, että kaikki nämä opinnot päätyvät lopulta olemaan turhia, että kaiken tämän jälkeen minusta tulisi yhteiskunnan/kanssaihmisten kannalta hyödytön. Ja “hyöty” tuntuu tarkoittavan “tuottavuutta”, hyödyttömyys sitä että kukaan ei maksa minulle mitään siitä että osaan jotakin/kaikenlaista/ajatella/luoda/kirjoittaa. Olen sisäistänyt hyvin minua ympäröivän ideologian, vaikka järjellä tiedänkin että se on vain yksi ideologia muiden joukossa, eikä edes erityisen kannatettava. Päinvastoin, tiedän että se on vahingollinen, liian äärimmäinen, liian vastakkainasetteleva ja kärjistävä tapa arvottaa taitoja ja töitä. Minä olen sitä vastaan, mutta silti sen sisällä.

Tänä viikonloppuna olen hetkeksi unohtanut kaiken tuon. Olen keskittynyt ruokaan (linssipihviburgereita, suklaa-kermalikööri-juustokakkua) ja musiikkiin (Stam1na, Kozaks of Metallishtan).  Stam1nan keikalla oli jotenkin vapauttavaa olla, metalliväen keikkakäyttäytymiskoodi oli jotenkin niin täydellisen tuttu ja helppo, pitkästä aikaa tilanne jossa ei tarvitse miettiä omaa paikkaansa eikä oppia mitään uutta. Jonkinlainen koti siis. Ei seurapiiri.

Koti on kai sellainen tärkeä ajatus, jonka olen jossain määrin unohtanut viime aikoina. Siis ajatus sellaisesta tilasta, jossa saa olla ihan miten lystää, paineettomana ja passiivisena, vailla pyrkimyksiä, hyväksyttynä.