Yhteiskuntaeliön sekava mieli

Yön molemmin puolin tuli taas mietittyä humanismia. Keväällä pitäisi keskittää paukut kolmeen kohteeseen: 1) kirjoittajapiirin vetäminen, 2) ainejärjestölehden päätoimittajuus ja 3) harjoittelupaikan löytäminen. Kevään pääasia on työ, tai työtä kohti pyrkiminen, pyrkiminen kohti sellaista paikkaa jossa olisi hyvä olla ja tehdä.

Mahdollisia harjoittelupaikkoja miettiessä tuli mieleen ainoastaan sellaisia tahoja, joilla ei ole rahaa, tai sellaisia, joiden tekemisillä ei mielestäni ole erityistä merkitystä, tai sellaisia, jotka vaatisivat erityistä kiinnostusta lapsia kohtaan.

Aamupäivästä pohdin vakavasti sitä mahdollisuutta, että muuttaisin Portlandiin ja pyrkisin oppitytöksi olutpanimoon. Tai sellaiseen elokuvateatteriin, jossa tarjoillaan olutta, siellä on sellaisiakin. Tai sitten vaan ajelisin ympäriinsä niiden hienoilla hyperekologisilla ratikoilla ja haistelisin ruusuja. Saattaisivat katsoa pahasti, on sekin kaupunki kuitenkin Ameriikkaa ja sielläkin pitäisi olla jollain tavalla tuottava jäsen.

Peruskysymys jälleen: mitä kirjallisuudentutkija voi tarjota yhteiskunnalle?

Vastaus tällä hetkellä: itseymmärrystä.

Yhteiskunta on inhimillisten merkitysten rakennelma, merkityksiä suhteessa toisiinsa, arvoja ja määritelmiä ja niiden pohjalta sovittuja toimintatapoja. Siitä rakennelmasta aika suuri osa rakentuu tekstien varaan. Kirjoittaminen on toimintaa. Kirjoittaminen saa aikaan tapahtumia, muutoksia ihmisten mielissä, muutoksia ihmisten toiminnassa. Ihan vasta yksi toveri lopetti lihansyönnin luettuaan Nyléniä. Sitä sattuu. Ja TAKUn lehdestä luin, että Helsingissä on järjestetty somalian kielen ja kulttuurin kursseja Anja Snellmanin Parvekejumalat-teoksen saaman huomion takia. Ja kun Karri ja Seppo auttaa laitostuneita poikia tekemään räppiä, kaikki voittaa.

Pyrkimys ymmärtää kirjoittamista on pyrkimys ymmärtää ihmisen mieltä. Ajatuksia, tunteita, kemiaa ja fysiologiaa, koko pakettia. Ja jos ymmärtää hieman paremmin ihmisen mieltä, ehkä voi ymmärtää paremmin myös ihmisten mielten yhteistä rakennelmaa, yhteiskuntaa. Ehkä voi ymmärtää, miksi se on rakentunut sellaiseksi kuin se nyt on, ja ehkä voi nähdä paremmin millainen se voisi olla. Siksi pitää myös tutkia, ei ainoastaan kirjoittaa.

(Ja sitten kun saa karsittua kaikki nämä ehkät pois omasta kirjoittamisestaan, voi ehkä jopa saada aikaan muutoksia.)

Jos ajatellaan yhteiskuntaa jonkinlaisena kollektiivina, jonkinlaisena eliönä joka kävelee ja syö (ja haluaa kaikenlaista), voidaan hyvinkin sanoa että kulttuuri on sen mieli. Tai tiettyjä osia sen mielestä, sellainen puolitiedostamaton alue, vähän kuin tämä blogi on minulle. Yhteiskunnan päiväkirja? Taiteen ja viihteen alueella pyöritellään ja pureskellaan kaikkea mitä tapahtuu “todellisessa” maailmassa, tunnustellaan, jäsennellään, järjestellään uusiin muotoihin. Kulttuuri on yhtä moniääninen ja ristiriitainen kiistelevien demonien pesä kuin ihmisen pääkin, ja yhtä tärkeä tutkimuksen kohde.

Minun pitää tehdä tämä perusta tukevaksi itselleni, jotta kehtaisin tehdä mitään.

41347/50000

Marraskuu on ollut Nanowrimoa. Hengästynyttä kirjoittamista, mielettömiä lausahduksia kuten olen kuullut, että kaikki profeetat syntyvät lopulta jonkin äkillisen järkytyksen kautta tai valkoista oli hyvä syödä tai menninkäinen keskitti mielensä, keskitti olemuksensa ihonsa reunoja vasten, pullistui täyteen lihavaa rasvaista sileää voimaa.

Se on ollut hauskaa. Se on pitänyt kaamoksen loitolla, saanut minut unohtamaan pimeyden. Mutta nyt sitä on jatkunut 24 päivää. Haluaisin siivota, tiskata, vaihtaa lakanat, tehdä ruokaa hitaasti.

Olen myös alkanut ohjata toisia kirjoittajia. Se on järjetöntä ja tarpeellista. Olen jatkuvasti pahoillani siitä että olen 26 enkä 56, siitä että minulla ei ole kokemusta, että olen surkea aloittelija kaikessa mitä teen. En osaa ajoittaa harjoituksia. Sönkötän. Puhun joskus Waltarista kuin tietäisin siitä jotain.

Ei sitä vielä kauan ole jatkunut, tiedän (tai luulen) että nämä olot lievenevät ajan ja kokemuksen myötä. Minä vain haluaisin oikotien, haluaisin osata jo enkä opetella.

Minua kammottaa ajatus vastuullisuudesta, edelleen. Ja silti tuntuu että vastuuta on aivan välttämätöntä ottaa. Henkilökohtaisella, ammatillisella ja poliittisella tasolla. Ja kun niitä kaikkia alkaa ajatella, huomaa ettei osaa enää hengittää, että on pakko lähteä lenkille ja/tai kaataa päänsä täyteen sokeria.

Ja Antti Nylénin sanat jäävät kaikumaan päähän: 19-30 tuntuu olevan uusi teini-ikä. Mitään ei oteta tosissaan.

Ja toisaalta myös, onneksi:

Tarvitaan myös kauniisti kirjoitettuja kirjoja, joissa ei sanota mitään kovin tarkkaan, ja lauluja, jotka kertovat melankolisista mietteistä, sateesta ja pikkulinnuista. Kauneutta, joka herättelee ja havahduttaa ihmisiä.

Sellaista tässä taas kaipaisi, tällaisena iltana. Lohtua.

 

Minän jakamisesta

Heräsin viideltä vain ollakseni kuitenkin liian väsynyt tekemään mitään. Eilisen hiet kuivuvat iholle, on kylmä sillä tavalla kuin kesäaamuisin voi olla. Olen jäänyt jumiin sinne koivujen alle. Eräs ihminen meni kysymään suoraan “haluatko sinä Kaisa lapsia”, ja minä häkellyin, koska en tahdo tunnustaa että haluan.

Mikä tässä on jäänyt vaivaamaan ei kuitenkaan ole varsinaisesti se lapsikysymys, vaan miten voin sanoa “minä”. Helppo vastaus kysymykseen on “minun kehoni haluaa”. Mutta se on omituista ulkoistamista, ikäänkuin kehoni ei olisi “minä”, ikäänkuin se nimenomaan ei olisi kaikkein eniten minä.

Halu sinänsä on varsin selkeä asia, vastaus on joka tapauksessa positiivinen. Mutta tietenkään minä en ole hankkimassa lapsia nyt, koska se ei ole järkevää sosiaaliselta kannalta, nyt ei ole oikea aika. Yksi osa minussa haluaa, toinen tekee päätöksen olla toteuttamatta halua.

Olisi niin helppoa lipsahtaa “liha vastaan henki” -ajatteluun. Mutta se ei ole totuudenmukaista, minä en ole jaettavissa kahtia. Jos mietin, mitkä osat minussa vaikuttavat päätöksiini, tulee mieleen ainakin kolme osaa: vietit, intuitio ja logiikka. Ja varmasti on muutakin, jotain mikä on kuvattavissa ehkä empatiaksi tai solidaarisuudeksi, se osa joka tunnustelee sosiaalisen kudoksen värähtelyjä (ajatelkaa hämähäkkejä). Eikä mitään näistä osista voi nimetä suoraan “lihaksi” tai “hengeksi”.

Olen yrittänyt muotoilla lauseita. “Minulla on hyvin kovaääninen keho.” “Minä olen kokonaan fyysinen ihminen.”

“Biologia” on hämäryydestään huolimatta melko käyttökelpoinen käsite, koska se assosioituu “eläimellisyyteen” ja “luonnollisuuteen” sellaisella tavalla, joka ei suoraan tee jakoa lihan ja hengen välillä. Se on oleellisin elämän taso, mahdollisesti kaikki muut olemisen tavat sisältävä, joka tapauksessa vähintäänkin niihin limittyvä. Logiikkakin on biologista. Mutta onko etiikka?

Keskeinen ongelma tuntuu olevan “olen melko varma siitä, että kaikki minussa on biologista/fyysistä/ruumiillista, mutta silti tuntuu siltä että olen jakautunut – miten siis kuvaan tätä jakautuneisuutta?”.

Kun jaan itseni tylyn analyyttisesti, vastaus lapsikysymykseen voisi olla:

- Biologisesti “kyllä”

- Emotionaalisesti, intuitiivisesti, loogisesti ja sosiaalisesti “ei”

En silti ole tyytyväinen valitsemiini kategorioihin.

Huomaatte varmaan, että tässä on kysymys täysin samasta asiasta kuin tuossa alempana (“Pelkkä biologia”). Tässä vain eri siemenestä kasvaneena ja vähemmän runollisesti.

Pelkkä biologia

Ihon alla paine kasvaa, höyry kuumenee ja pyrkii pintaan. Tänä keväänä en kutsu sitä vapaudenkaipuuksi vaan kiimaksi, juoksuajaksi, tänä keväänä se on pelkkää biologiaa. Jos biologia koskaan on pelkkää. Tänä keväänä en kulje kiiman mukana, en hakeudu ihmisjoukkoihin, en humallu, en ilman Jannea. Janne on minulle täydellisen selvästi tärkeämpi asia kuin tämän vietin noudattaminen.

En väitä olevani kova, en edes halua olla: höyryn on löydettävä jokin tie ulos. Mutta nyt paras tie on itku, ei juhliminen. Jos muutaman kerran joudun kieltämään itseltäni hauskanpidon, kulkemaan mykkänä kotiin, uupumaan, olkoon sitten niin. Parempi niin. Jos tämä toistuu tulevienkin vuosien keväinä, olkoon sitten niin.

Minulla on aavistus sellaisesta olemassaolosta, jossa tajuan vietin ja intuition eron. Jossa tunnistan hetkellisen tarpeen hetkelliseksi silloinkin, kun se lyö raippana kasvoille.

Minulla on (minä olen) 25-vuotias keho, jolla on paljon asiaa. Olen onnellinen siitä, että se on (minä olen) elossa, että siinä on (minussa on) liikkuvia nesteitä ja muuttuvia lämpötiloja. En halua jakaa itseäni “kehoon” ja “mieleen”, se on valheellinen jako: mutta nämä vietit ovat niin vahvoja, että ajaudun väkisinkin erottamaan “kehon” omaksi toimijakseen, jonka kanssa mieleni on ajoittain eri mieltä. Jos teen niin vahingossa, on muistettava että se on rankka yksinkertaistus.

Ikäänkuin minun pitäisi olla vain yksi. Enhän minä ole. Mutta en minä myöskään ole vain kaksi, olen enemmän, useampia, muuttuvia, olen virtauksia enemmän kuin esineitä.

Oleellista nyt on, että enemmistö kaikesta tästä, mitä kutsun minäksi, haluaa sitoutua yhteen nimenomaiseen ihmiseen, eettisesti ja seksuaalisesti. En halua kieltää minkään osani olemassaoloa, en halua pelkistää itseäni “kokonaiseksi” (se ei olisi enää kokonaista lainkaan) – mutta käytännössä osa minusta on alistettava enemmistölle.

Miekka ja kilpi (assosiaatioita)

Viime yönä, ennen kuin nukahdin, ajattelin seuraavaa.

Sanotaan, että kärsimys vahvistaa. Mietin, että ei se ole niin yksinkertaista: myös nautinto vahvistaa. Nautinnonhalu kuitenkin leimataan yleensä heikkoudeksi. (Tämä sai alkunsa hyvin konkreettisesta ongelmasta: saako joulukuussa syödä niin paljon suklaata kuin tahtoo, ja miksi muka ei.)

Ryhdyin sitten miettimään, onko kärsimyksen tuomalla vahvuudella ja nautinnon tuomalla vahvuudella jotain eroja. Ja näin intuitiivisesti ja kokemusperäisesti, kyllä on.

Kärsimyksen tuoma vahvuus on merkiltään negatiivista: se torjuu, ottaa iskuja vastaan, kovettaa mielen ja kehon. Se muistuttaa kilpeä.

Nautinnon tuoma vahvuus taas on positiivismerkkistä, ehkä ennemmin voimaa kuin vahvuutta: ei valmiutta vaan toimintaa, ulospäin purkautuvaa voimaa, mahdollisuuksia. Miekan voimaa.

Minusta on kovasti erikoista, että kärsimyksen tuomaa vahvuutta korostetaan nautinnon tuoman voiman kustannuksella: että pitäisi aina kestää, olla kurinalainen ja hallittu, kieltää itseltään voimaa antava lepo ja nautiskelu. Etenkin tähän vuodenaikaan itseaiheutettu kärsimys on mielestäni aika turhaa: ulkopuolelta tulee niin paljon pimeyttä ja kylmyyttä, että minun nähdäkseni on suorastaan velvollisuus hoitaa itseään glögillä ja suklaalla ja hyvillä elokuvilla. Ei kai se heikkoutta ole.

Ehkä sittenkin osallistun

Minun tosiaankin pitää ruveta heräämään ennen auringonnousua. Auringonnousu näistä ikkunoista katsottuna on joka aamu erilainen. Tänään pilvet olivat aamu-unensinistä vispipuuroa kuningatarhillon kera, levitettynä kerroksittain koko itätaivaan ylle. Hetken näytti siltä, että niiden alta paljastuisi jotain kultaista, lämmintä, ystävällistä – mutta verhot vedettiinkin tiukemmin kiinni, valot himmennettiin.

Se pilvistä. On muitakin ajatuksia. Eilen kannoin mukanani kotiin valtavan määrän ajatuksia. Syynä olivat humanistiset ympäristöopinnot, joista kävin seuraamassa yhden luennon ihan kokeilun vuoksi.

Luento sai minut ajattelemaan menneisyyttäni ja tulevaisuuttani, mahdollisuuksiani, tarkoitustani – no, kaikkea. Sitä samaa kuin muutkin opinnot (“mihin suuntaan haluan mennä”), mutta eri näkökulmasta.

Keskeisiä ajatuksia oli kai kaksi.

1) Olenko viime vuosina vältellyt ympäristöasioihin ja yhteiskuntaan osallistumista, koska en halua leimautua hipiksi?

2) Meneekö hyvä kasvatukseni hukkaan, jos en elämässäni keskity jollain tavalla ympäristötutkimukseen, ihmisen ja luonnon suhteiden ymmärtämiseen ja mahdolliseen parantamiseen?

Näinä parina Oulun-vuotena olen pitänyt ympäristöön ja kulutuskulttuuriin kohdistuvat mielipiteeni aika hiljaisina. En ole meuhkannut, en ole osallistunut, en ole tehnyt projekteja. Paitsi opinnäytetyöni, joka sivusi näitä aiheita melko kaukaa.

Olen halunnut ymmärtää ihmisiä, tulla ymmärretyksi. Olen halunnut tulla nähdyksi muutenkin kuin sen viherpiipertäjä-sapluunan läpi, jota ihmiset niin helposti päälleni asettavat. Siksi olen ollut hiljainen, taipuisampi, kokeilevampi. Se on tehnyt minulle hyvää – olen todella oppinut ymmärtämään erilaisia ajattelutapoja ja elämäntyylejä paremmin.

Mutta eihän sitä voi väistää – minun ajattelussani on aina pohjalla yhteiskunnallinen sävy. Minä haluan osallistua, minä haluan vaikuttaa. Vaikka se onkin vaikeampaa kuin osallistumatta oleminen.

Minä olen toisen polven hippi. Minun ei ole tarvinnut käydä samoja taisteluita kuin vanhempieni. Minun ei ole tarvinnut luopua mistään – kulutukseni on aina ollut hyvin pientä, ja nyt kesätöitä tekevänä opiskelijalla minulla on sellainen elintaso, johon uskon olevani tyytyväinen loppuelämäni. Minulla ei ole tunnesiteitä sellaisiin asioihin kuin laskettelukeskukset, autot, vaatekaupat, astiastot, Thaimaan-matkat ja suuret kirkkohäät. En ole kasvanut pitämään niitä tavoiteltavina asioina, en kaipaa niitä elämääni. Kasvatukseni ja tärkeinä pitämieni arvojen välillä ei ole ristiriitoja. Olen siitä kiitollinen.

Ja vaikka tiedänkin että äitini ei ajattelisi niin, minusta tuntuu että tämä hyvä pohja menee hukkaan jos en rakenna sen päälle. Toki yksityiselämässäänkin saa sitä sun tätä aikaan, antaa oman panoksensa, vaikuttaa ihmisiin ympärillään – mutta työssä voi vaikuttaa laajemmalle. Ja siksi minusta tuntuu, että minun olisi tärkeää keskittyä. Löytää ne keinot, joilla voin osallistua yhteiskuntaan.

Uskon, että opinnoissani tämä tulee näkymään kiinnostuksena luonto/kulttuuri-jaotteluun, “luonnollisen” ja “keinotekoisen” rajapintaan, luonnon ja ihmisen suhteiden tutkimiseen. Mietin sitäkin, että tarkkoihin ammatteihin ja toimenkuviin pyrkimistä tärkeämpää saattaa olla teemojen ja näkökulmien löytäminen – keskittyminen tiettyjen asioiden tutkimiseen ja tuntemiseen. Ja sitten myöhemmin niiden kautta voi tehdä töitäkin, erilaisia töitä, vaihtelevia töitä.

Pääni on tällähetkellä sellainen suurehko keittiö, jossa muhii eri liesillä suuria kattiloita. Saa nähdä, mitä niissä syntyy.

Harkintaa, harkintaa

Kulutusjuhla laittoi haastetta, ja minä laitan eteenpäin kaikille lukijoilleni:

“Päätän, että jos ja kun taas päädyn Hulluille Päiville, harkitsen joka ostosta. Vaikka muut lappaisivat kamaa kärryyn miten tahansa nopealla syötöllä, aion joka jutun kohdalla oikeasti miettiä, onko kyse sellaisesta vaatteesta tai tavarasta, joka oikeasti ilahduttaa itseäni tai lahjan saajaa, ja jolle on käyttöä pidempään. Parasta olisi tietenkin jättää ostosreissu katselun tasolle, mutta joskus jotain oikeasti tarpeellista ja laadukasta löytyy edullisesti.”

Tämä haaste on kyllä huomattavan helppo ottaa vastaan.

Turhuuden kilot ja mietteitä vuodenajoista

Myin sieluni. Hups.

Tienestien houkuttamana jäin vielä viikoksi töihin, vaikka tarkoitus oli pitää viikon vapaa ennen opiskelun jatkamista. Ja mitä töissä teen? Kannan Ikean kuvastoja.

Tämän viikon aikana kannan kymmeniä ja kymmeniä kiloja kestämätöntä moraalia ihmisten kotioville. Ilmaisjakeluna.

Joskus olen väittänyt elämäni ekologisuuden (ja ylipäätään etiikan) perustuvan sellaiseen tarkistuslistaan, jossa tärkeimpiä kohtia ovat 1) kenelle annan rahani ja 2) kenelle teen töitä.

Kantamani postin massasta on aina ylivoimaisesti suurin osa ilmaisjakelua tai nimellisiä mainoksia. Yleensä uutta kovaa paperia, jossa esitellään tavaroita joita juuri kukaan ei tarvitse. Muovisia kukkaruukkuja, joissa on valo sisällä. Teräksenharmaata glitter-luomiväriä. Moottoroituja runkopatjoja.

Pähkinä lukijoilleni: Jos kulutan mainosten kantamisesta saamani rahat johonkin kestävään ja kehittävään toimintaan tai tavaraan, onko toimintani vaikutus ympäristöön plussaa vai miinusta?

*****

Kohta 2: Muut asiat.

Perjantaina on tupaantuliaisjuhlat (ei minun, mutta oleelliset, jännittää). Lauantaina on hautajaiset (tapaan sukulaisia joita en tunne, sisälläni saattaa tapahtua mitä tahansa, jännittää). Maanantaina alkaa opiskelu taas (pelkään etten saa aikaan, en ole ilmoittautunut vielä yhdellekään kurssille enkä hakenut opintotukea, jännittää).

Pidän syksyistä. Syksyissä on jotain nostattavaa, ehkä tuuli. Kun ilma viilenee ja tuuli alkaa pyörittää lehtiä kadulla, pää tuntuu selkenevän. Jostain löytyy energiaa hoitaa vanhat sotkut alta pois ja ryhtyä petaamaan uusia. Syksy on älyllisen rakentavan toiminnan aikaa – talvi menee helposti kaihoisassa pohdiskelussa, kevät heräävän luonnon levottomuudessa, kesä pysähtyneessä kypsymisessä. Jos minä aion saada joskus jotain aikaan, se tapahtuu syksyllä. Tai vähintäänkin sen aloittaminen tapahtuu.

Tänä vuonna kesä oli lyhyt, tiivis, hiljainen, hymyilevä ja kypsä. Kevään tempova kiihko taittui vappuun, tuli ajoi minut niin pitkälle että oli pakko kohdata todellisuus. Todellisuus oli ruma ja kaunis eikä kumpaakaan. Kevään ja kesän väliin jäi murros, ruhjova ja kieputtava toukokuu, josta sekapäisenä jäin makaamaan keskelle kesää – vihreyttä, hiljaisuutta, ajatuksettomuutta. Keho toimi omien tarpeidensa mukaan, kertoi mitä kulloinkin halusi, mieli seurasi sivuosaansa tyytyväisenä. Minussa kasvoi sanattomia asioita, iti ja versoi ja nousi nupulle ja puhkesi kukkimaan juuston- ja pippurintuoksuisia liljoja.

Ja nyt on syksy. Sataa, tuulee, mainokset kertovat paluusta arkeen ja paluusta ihmisten ilmoille ja syksyn uudesta ilmeestä.

Kaivoin ompelukoneen esiin. Poljen saumaa mustille tasangoille, pöly nousee vaellukseni tiellä. Siitä tulee sohvanpäällinen. Sohvaan joka on koko kesän ollut huovalla peitetty.

Saa nähdä mitä tapahtuu.