Oikea tempo

Tänään huomasin liikkuvani eri tavalla kuin ennen. Jouduin kiinnittämään asiaan erityistä huomiota, koska polveni on vihoitellut parin päivän ajan. Pyöräily, portaiden nouseminen ja muu toistuva rasitus sattuu.

Kipu on aina varoitus, merkki siitä että jokin on pielessä. Tänään otin aamutöissä rauhallisemmin ja yritin tunnustella, mikä on vikana.

Ja huomasin menettäneeni ylpeyteni.

Viime vuonna samaan aikaan kuljin samoja reittejä. Hissien ikkunoista näkyi silloin ylpeä ja hymyilevä nainen, selkä suorassa ja sointuviin väreihin pukeutuneena. Silloin kävelin pitkin joustavin askelin, joskus suorastaan tanssin mennessäni. Minulla oli rytmiä.

Näinä päivinä liikkeeni on ollut kireää ja kiireistä, nykivää, jalat tärähtävät maahan liian lujaa. Hengitys on pinnallista, otsa on rypyssä. Pukeudun takkiin jota joka soluni hylkii, koska se on kaikkea sitä mitä minä en ole.

Ja, kuten niin usein on – kun huomasin virheeni, saatoin luopua siitä. Ainakin hetkeksi. Muistin taas millaista on liikkua rauhassa, hengittää rauhassa, antaa polvien joustaa ja jalkapohjan koskettaa maata pyöreästi eikä tärähtäen.

Välillä kuvittelen olevani keveä ja kapea, punatukkainen kilisevä keiju, nopeatempoinen ja nokkela. Mutta en minä ole. Minä olen hyvinkin keskiraskas, maahan liitetty, en kukkia vaan hedelmiä. Poltetussa saviastiassa, ei lasimaljakossa. En minä liiku kuin oravat. Jos yritän sellaista, hermostun vain. Tulen kireäksi ja väsyn.

Ehkä olisi pikemminkin oltava näin:

Kuva: Kaelycea | http://kaelycea.deviantart.com/gallery/

Olisi kuljettava rauhassa, tunnettava arvonsa, tunnettava temponsa. Ettei unohtaisi mikä on oleellista.

Ajan tuhlaamisesta

Kello on yhdeksän aamulla. Syön toista aamiaistani, kaurapuuroa.

Kävin äsken kahden ja puolen tunnin pyöräilylenkillä. Lähdin pimeällä, retken aikana aurinko nousi. Kun on nopeassa liikkeessä kirkkaan auringonnousun aikaan ja täyttää keuhkonsa pakkasilmalla, tuntuu siltä ettei voi muuta kuin kohota. Vaikka olisi väsynyt ja kylmissään.

Ja minulle vielä maksetaan näistä retkistä. Olen sanomalehdenjakaja.

Minulla on tänä keväänä paljon tekemistä. Opinnäytetyö, työharjoittelu, viimeiset kurssit ennen kuin valmistun. Vasta viime viikolla huomasin miten väsynyt olen sen takia. Olin ajatellut, että minulla ei ole aikaa tavata ystäviä, ommella, laittaa hyvää ruokaa, käydä kaupungilla ilman syytä. Tai kirjoittaa tänne. Ajattelin myös, että en voisi ottaa lehdenjakotöitä vaikka pidänkin niistä ja kaipaan liikuntaa. Ajattelin, että se väsyttäisi minua entisestään.

Sitten muistutin itseäni viime keväästä ja siitä, miten paljon virtaa sain päivittäisestä lehdenjakolenkistä, niin aikaisin aamulla ettei juuri kukaan muu ole vielä liikkeellä. Jonkinlaista meditaatiota se on, rauhoittumista, keskittymistä liikkeeseen ja mekaaniseen työhön.

Törmäsin eräässä lehdessä filosofi Maija-Riitta Ollilan huomioihin kiireestä. Ollilan mukaan kiire on epäsana. Se ei ole asiaintila vaan mielentila, eikä siitä käsitteenä ole juurikaan hyötyä ulkomaailmasta tulevia vaatimuksia ratkottaessa.

Aina sen unohtaa. Jotenkin aina ajautuu mukaan siihen tarinaan, jossa ajasta on puutetta tai sitä tuhlataan ja säästetään kuin se olisi rahaa. Mutta eihän se ole. Aika on älyn rakennelma, joka kuitenkin käyttäytyy tunnemaailmassa oudon paradoksaalisesti – kun sitä tuhlaa, sitä onkin äkkiä enemmän. Kun siitä pihistelee, se ei riitä mihinkään.

Nytkin tuhlasin tähän merkintään melkein tunnin, ja minusta tuntuu ettei ole kiire minnekään. Uskon että tästä tulee hyvä päivä opintojenkin kannalta.