Olen kirjoittanut Nanowrimoa tytöstä, joka näkee unia sumeista vesistä joiden pohjalla mutagolemit vaeltavat suoria reittejään. Tyttö pyrkii kuuntelemaan mahdollisimman hyvin, mutta oikeastaan hän haluaisi huutaa. En tiedä, mihin hän oikeastaan pyrkii.
Jatkuvasti käy niin, että tarinan jännitteet lysähtävät kasaan. Kiinnostavat uudet ihmiset kävelevät pimeyteen tai muuttavat Kanadaan. Laitan tytön juoksemaan pakoon, ei se toimi, tyttö vain pysähtyy pohdiskelemaan ja lopulta nukahtaa.
Minäkin nukahtelen jatkuvasti, enkä usko osaavani kirjoittaa mitään mielenkiintoista. Oma tekstini ei kiinnosta minua tässä kuussa. Muiden tekstit enemmän.
Arvelen, että minun pitäisi kirjoittaa enemmän novelleja. Tekstejä, jotka ovat kuvia tai yhden muutoksen tarinoita, metaforia tai paralleeleja.
Marraskuu on vuoden pahin kuukausi. Käytän kirkasvalolamppua joka päivä ja silti haluan vain nukkua, nukkua, paeta, unohtaa. Olen kirjoittanut tämän saman ainakin kolmena vuotena peräjälkeen.
Juuri nyt ei ole oikein mitään mikä pakottaisi liikkeelle: opinnoissa ainoastaan gradusuunnittelua, ainejärjestövastuut hiipumassa vuoden loppua kohti, töitä en ole vielä löytänyt (paitsi yhdeksi viikoksi). En ole vieläkään saanut itseäni harrastamaan liikuntaa, vaikka tiedän miten hyvää se tekisi. On helppoa vajota apatiaan. Kävelen suoraa reittiä sumeassa vedessä kunnes pysähdyn.
marraskuu 15., 2011 klo 13:32
Minusta mutagolemit kuulostavat kiinnostavilta! Voisiko nanowrimosta tulla sittenkin novellikokoelma jos romaanimuoto ei vaan toimi? Tai novellimainen romaani, missä luvut liittyvät vain löyhästi toisiinsa.
marraskuu 15., 2011 klo 16:49
Nomuttakun ne mutagolemit vaan vaeltaa, kasvaa levää ja välillä tyssähtelee.
Kyllä siitä varmaan novellikokoelma väkisin tulee, jos sitäkään. Ei viitsi jatkaa asioita, jotka eivät ole kiinnostavia.
Muutaman päivän kirjoitustauko on kyllä tehnyt hyvää, tänään voisi ehkä jatkaa jollakin ihan uudella.
marraskuu 20., 2011 klo 02:20
maailman tyhmin kysymys:
miksi kirjoitat yksin?
(Tiedän että nanowrimo:n säännöt sanovat että pitää kirjoittaa yksin, ja että kirjoilla on lähes aina vain yksi kirjoittaja. Minusta vain tuntuu, että sinulle voisi tehdä hyvää kirjoittaa yhdessä jonkun/joidenkin kanssa ainakin marraskuussa.)
marraskuu 20., 2011 klo 12:42
Ei se tyhmä kysymys ole. Paljonhan noita on mietitty, yhteisprojekteja, monenkin kanssa, mutta eipä vain ole aloitettu.
Kyllä se varmasti tekisi hyvää, se että kirjoittaminen tapahtuisi jossain ihmisten välillä eikä vain yhdessä ihmisessä, että se olisi keskustelua tai leikkiä tai muovaamista.
Mutta eipä vaan ole tehty.
marraskuu 28., 2011 klo 11:24
Hei! Googlasin ihan jotakin muuta asiaa ja sattumalta törmäsin blogiisi. Aika hauskaa: kirjoitin itse vähän samantyyppistä tarinaa Nanowrimossa vuosia sitten.
Tarina tuli valmiiksi, sitä ei ole lisäkseni lukenut kuin yksi ihminen, mutta mielestäni tärkeintä on itse kirjoittaminen. Ja nyt jälkeenpäin olen huomannut, että taisin silloin kirjoittaa jonkinlaista omakuvaani… Ehkä sinäkin löydät myöhemmin tarinastasi jotakin, jonka voit ymmärtää vasta jälkikäteen.
marraskuu 28., 2011 klo 13:20
Kiva kun löysit ja kiva kun kommentoit.
Minulle on ollut liiankin selvää että kaikki tekemäni hahmot ovat jotenkin omaelämänkerrallisia, jostain kulmasta katsottuna – se on vähän ikävää silloin kun on tylsissä mielentiloissa. Sitten tulee niitä sumeita vesiä ja nukahtelemisia.
Sittemmin olen kirjoittanut nanoon ihan muita juttuja kuin tuota tyttöä: tajunnanvirtaa, tyylikokeiluja, yhden ihan hyvän novellin, viime vuoden nanosta lähteneen käsikirjoituksen metatekstejä. Ihan hyödyllisiä juttuja monet, etenkin nyt tuo metakirjoittaminen, saan syvennettyä hahmoja ja selvennettyä juonikuvioita tässä. Ei mene ihan ortodoksisesti, mutta väliäkö tuolla. Kuten sanoit, tärkeintä on itse kirjoittaminen.