Tänään, palkkapäivää edeltävänä päivänä, minulla oli viisi euroa tilillä. Ostin kermaa, kesäkurpitsan ja vehnäjauhoja. Ja ison levyn rusinasuklaata.

Leivoin tiikerikakun loppuviikon teekutsuja silmälläpitäen. Siitä tuli kaunis.

Leivoin kaksi valtavaa grahamleipää.

Tein pastaa. Kesäkurpitsaa ja auringonkukansiemeniä pannulle hetkeksi pienen öljytilkan ja pienen vähitellen lisätyn kermatilkan kanssa, sekaan suolat ja sitruunapippurit. Koko hoito kasariin muhimaan pariksi minuutiksi täysjyväfusillien seurassa, sekaan läjä tuoretta basilikaa ja päälle vuohenjuustopalat. Tuli rapeaa ja raikasta.

Kuolema on se tumma tausta joka saa nämä värit hehkumaan kirkkaammin. Maut, äänet, kasvonpiirteet nousevat tarkemmin esiin.

Ei minulla ole surua, minulla on sanaton ahdistus joka tekee kehosta väsyneen, pakottaa juomaan paljon vettä, nukkumaan ja olemaan yksin. Makeaa tekee koko ajan mieli. Keho on kai enemmän shokissa kuin mieli.

Kuolemaa pahempi on se, että isä kuoli yksin. Ei suinkaan viikonloppuna, kuten ensin luulin. Huomattavasti aiemmin. Viikon vai kaksi, sitä en tiedä vielä. Naapuri alkoi lopulta epäillä ja soitti poliisit.

Kun minä kävin Vesannolla toissa viikonloppuna, mietin ääneen äidille että Mattiin pitäisi taas olla yhteyksissä. Silloin saattoi olla jo liian myöhäistä. Jos olisinkin soittanut, olisinko alkanut epäillä kun vastausta ei olisi kuulunut? Vai olisinko jättänyt asian sikseen?

Turhaa jossittelua. En soittanut.

Voisin kirjoittaa jotain epämääräisen runollista ihmisen epätäydellisyydestä ja erehtyväisyydestä ja siitä miten hauras ja kallis elämä on vaikka kuvittelisikin toisin, siitä miten vielä eläviä olisi pideltävä kuin kylmänarkoja kultaisia omenapuita - mutta siinä kirjoittaisin vain sellaisia tunteita jotka olen lukenut jostain. En niitä joita todella tunnen. Todella en tunne paljonkaan.