Nämä kuudennen kerroksen aamut ovat täynnä valoa. Oulun tasainen horisontti, puunlatvat, parin tunnin päästä aurinko paistaa parvekkeelle. Alhaalla pyörätiellä ihmiset ovat omiin päämääriinsä suuntautuneita nuolia, jokainen omassa maailmassaan.
Olen ollut paljon ulkona auringossa. Toppilan hiljaiset nurmikentät, Hietasaaren leveät polut, lintutorni, jousiammuntarata, hevostalli. Eilen neljä tuntia puistossa - petankki, mölkky, pokki ja frisbee. Maailmani muodostuu niistä terävistä varjoista joita aurinko heittää näiden ihmisten kasvoille, ja siitä toisella puolella olevasta valosta joka siristää heidän silmänsä.
Vieläkään en uskalla kertoa teille asioista joiden takia olen näinä päivinä niin iloinen. Uskalsin kuitenkin kertoa itselleni. Ja Jannelle. Ehkä se on riittävästi. Ehkä ensi kuussa onnellisuus ei enää ole röyhkeyttä. Ja ehkä vielä kirjoitan fiktiota, jossa nämä asiat voivat saada muodon.
Muistan että en saa hukata itseäni. Minulla on ollut sellainen valitettava tapa, että alan elää vain toisen ihmisen tarinoissa ja unohdan omani. Nyt haluan olla kokonainen. Mitä se ikinä tarkoittaakaan. Joskus se tarkoittaa sitä että olen vaikea, lukossa itseni sisällä ilman tietä ulos. Joskus se tarkoittaa sitä että minun pitää lähteä, jotta voisin tulla takaisin, jotta minulla olisi tarinoita joista muistaisin kuka olen.
Kun vain uskaltaisin haluta itselleni hyvää ilman pelkoa siitä että se hyvä on toiselta pois, tai vaivaksi, tai epäkohteliasta, tai vähemmän oleellista kuin toisen hyvä. Kun vain luottaisin. Kun vain muistaisin kuka olen. Ensi kuussa se onnistunee paremmin, kun saan paikan jota kutsua omakseni, tukikohdan minua määrittävälle materialle.
Hmm. Minulla on ensi viikko vapaata, rahat kokonaan loppu. Voisi vaikka liftata Ruotsiin ja takaisin.
3 comments
Comments feed for this article
kesäkuu 9, 2008 at 4:31
Hanna
“Minulla on ollut sellainen valitettava tapa, että alan elää vain toisen ihmisen tarinoissa ja unohdan omani.”
Elänköhän minä sinun tarinassasi vai sinä minun, kun olen ajatellut samaa viime aikoina?
Mietin myös, saanko muiden tarinoiden ja empatian kautta elää kuitenkin rikkaampaa ja monipuolisempaa elämää, näen maailmasta useamman kapean kaistaleen? Vai pitäisikö elää putkinäköisesti vain omaa tarinaa? Usein omat rajat hälvenevät ja päädyn heijastamaan niitä ihmisiä, joiden seurassa olen liikaa.
Olo tuntuu kevyeltä, kun olen keskittynyt enemmän omiin kuin muiden asioihin. Annan olla rauhassa, kunnolla pulassa. En ota vastuuta toisten tunteista. Limaisena terapeuttina oleminen on vienyt voimia. Hauskat kohtaamiset ihmisten kanssa puolestaan saavat minussa aikaan ihan uudenlaisia spontaaneja reaktioita, joista minä rakennun ihan eri suuntaan. Pidän enemmän tästä uudesta suunnasta. Ehkä tämä kertoo, mikä on oikein tällä hetkellä.
kesäkuu 9, 2008 at 4:32
Hanna
Limaisena terapeuttina :D Tarkoitin ilmaista, mutta ehkä aina käytettävissä oleva terapeutti on jo aika limainenkin :D
kesäkuu 9, 2008 at 6:06
Kaisa
Limainen terapeuttihan on juuri hyvä :) Minulla meni ihan läpi ensilukemalta. Aina käytettävissä olevan terapeutin pinta on täynnä rähmää, kyyneliä ja sylkeä. Ja mielikin alkaa olla aika iljettävä.
Minusta on mukavaa jos olet löytänyt jonkun paikan jossa voit olla Hanna Hannana, eikä Hanna kuuntelijana ja terapeuttina. Erityisen mukavaa jos voisin itse olla luomassa sellaista paikkaa.
Ylipäätään tuntuu, että turhan monissa ystävyyssuhteissa laitetaan liikaa aikaa jo menneistä tarinoista puhumiseen sen sijaan että luotaisiin uusia tarinoita. Hyvänen aika, tehdään yhdessä asioita eikä aina vain jauheta.