Kun tänään astuin ulos punaisesta katumaasturista joka toi minut Jyväskylään, kaupunki hulvahti päälle. Tourujoen rannassa tuoksuivat tuomet, Puistokadulla hullaantuneet lehmukset. Välitön rauha, kesä, kodin tunne.

Nyt on mahassa appelsiinikahvia, ikkunassa Väinönkadun valot.

Paljon on tapahtunut. Kaksitoista päivää sitten Ässä astui ulos omista turvallisista rajoistaan. Minulla ja hänellä oli viikko yhdessä, päiviä jotka olivat jalokiviä. Korvaamattomia. Mutta teräväreunaisia. Viilsivät Jussin auki. Nyt en tapaa häntä enää ennen kuin olen muuttanut ulos.

Olen joutunut luopumaan ainoasta yhteisöstä, johon olen koskaan todella halunnut kuulua. Minulle ei ollut siellä enää tilaa. Yksittäisten ihmisten kanssa varmaan on yhä tilaa, ja ehkä vielä joskus porukassakin - mutta ei johonkin aikaan, ehkä pitkäänkään. Sitä itken enemmän kuin eroa Jussista. Mutta vastuunsa täytyy kantaa.

Hymyilen yhä. Aamuisin. Kun jaan lehtiä, ja kun ajan sen jälkeen omalla pyörälläni. Katson vastaantulijoita silmiin ja hymyilen, useimmat väistävät.

Haluan kaiken syyllisyyden itselleni. En suostu jakamaan sitä, en Jussille enkä Ässälle. En edelleenkään haluaisi että kenelläkään muulla olisi paha olo, ajattelen jotenkin siten että minä voin kestää sen helpommin joten se kuuluu minun kannettavakseni. Että minun paha oloni ei ole keltään pois. Toki sellainen ajattelutapa on muiden voimavarojen aliarvioimista.

En ole kirjoittanut tänne pääasiassa siksi että minulla on ollut hyvin kiire pääsykoekirjojeni kanssa. Niiden lukeminen on ollut hienoa, minä todellakin haluan opiskelemaan, sekä kirjallisuutta että suomea. Pelkään etten kuitenkaan ole kyennyt keskittymään tarpeeksi, en ole sisäistänyt käsitteitä kunnolla, en ole esianalysoinut tekstejä kunnolla. Mutta ei se mitään. Jos ei nyt, niin ensi vuonna.

Olen puinut Jussin kanssa joka päivä sen jälkeen kun lakkasin näkemästä Ässää. Raskaita keskusteluja, joissa minä kuuntelen enemmän kuin sanon. Otan vastaan. Uskon lähes kaiken mitä Jussi sanoo, Jussi määrittää kuka minä olen. Ja niissä määrittelyissä minä olen käytökseltäni huono ja keskeneräinen, törkeä ja piittaamaton, mutta silti ihmisenä ja tyttöystävänä niin hyvä ettei minusta haluaisi päästää irti. Olen renttu. Renttuihin rakastutaan. Vaikkei kannattaisi.

Jussin elämä on murroksessa. Sellaisessa jossa se ei ennen ole ollut. Ei parisuhde vielä mitään, mutta se miten tämä tilanne vaikuttaa ystäväporukkaan, se on keskeisempi ja vaikeampi asia. Jota minä en osannut nähdä ajoissa.

En silti osaa katua sitä mitä tein. Vain sitä miten sen tein. Teimme. En kai minä yksin.

Olen väsynyt selittämään. Minulla ei ole enää puolustuksia.

Tässä kaupungissa on tänä viikonloppuna rauha. Aion olla, hengittää ja hymyillä.