Lopetanpa kryptisyyden tähän ja kuvaan tilanteen. Niin hyvin kuin osaan.
Annatteko anteeksi jos en määrittele tässä rakkautta? Viimeksi kun yritin, tein karkeita virheitä. Pitäkää kuitenkin mielessä, että en käytä sitä termiä kevyesti, kun nyt kerron näistä kahdesta joita rakastan.
On toki rakastumisia, jotka ovat kuluneet hellyydeksi ja kiintymykseksi, joka ei enää kaipaa fyysistä läheisyyttä. Kumpikaan näistä ei ole sellainen. Kummassakaan näistä ei ole mitään platonista.
Minä en rakasta Jussia yhtään vähempää sen takia että rakastan toista.
Ja kuka se toinen sitten on?
Olen viitannut häneen joitakin kertoja tässä blogissa. Yleensä kryptisesti. Nyt, yksityisyyttä kunnioittaakseni, tyydyn kutsumaan häntä banaalisti Ässäksi. Ja vaikka kyseessä onkin melkoinen ritari, yrittäkää olla ajattelematta David Hasselhoffia. Menee rankasti väärille raiteille jos niin teette.
Minä tajusin Ässän olemassaolon kunnolla viime juhannuksena, enkä ole sen jälkeen osannut olla aivan rauhassa. Meistä on tässä ajassa tullut ystäviä, olemme kokeneet monia hienoja ja hauskoja hetkiä. Minä olen ajatellut, että ehkä halu enempään kuluu pois, laantuu, tasoittuu toveruudeksi. Olen yrittänyt kiertää, kieltää, paloitella ja järkeistää tunteitani. Mutta joka tapaamisen jälkeen on tuntunut kuin jotain jäisi puuttumaan. Uudenvuoden jälkeen oli pakko kirjoittaa kirje.
Vappua edeltävänä perjantaina kävi sitten niin, että olimme humalassa. Ja kuten niissä tilanteissa on jo lähes tapana, olimme viimeisinä ylhäällä ja poistumassa paikalta. Horjuessani yksin kotia kohti tunnustin rakkauteni. Nolosti, tyylittömästi, humalassa, tekstiviestillä. “Minä rakastan sinua, ei voi mitään.” Seuraavana aamuna ymmärsin puhuneeni totta.
Ässä on kunnian mies. Hyvin tarkka siitä ettei tule minun ja Jussin väliin. Kieltää itseään edes ajattelemasta sellaista mahdollisuutta. Tai ainakin on kieltänyt ennen kuin minä toin mahdollisuuden väkisin esiin, ei kai sitä nyt enää voi olla näkemättä.
Ässä väittää ettei osaa puhua tunteistaan. Mutta se ei ole totta. Minä olen lukenut mitä se mies kirjoittaa, ja vaikka ne sanat eivät olekaan turistikarttoja vaan muutamalla siveltimenvedolla maalattuja maisemia, kyllä niidenkin avulla löytää perille jos osaa katsoa.
Tiedän etten olisi Ässälle terveellinen ratkaisu. Minä olen liian kiivas, liian arvaamaton miehelle joka on rikottu jo pari kertaa. Minä en voi luvata turvallisuutta, en voi luvata etten muuttuisi, en voi luvata etten tekisi typeriä kipeitä virheitä. Tiedän ettei kukaan voi, mutta minä arvotan oman riippumattomuuteni ja tunteideni vapauden korkeammalle kuin moni muu. Elämää voin luvata, rehellisyyttä ja totuuteen pyrkimistä, mutta hyväkäytöksistä minusta ei tule kuin vahingossa.
Mistä päästäänkin homman ytimeen, siihen kovaan luuhun.
Jos minä jätän Jussin koska rakastan toista, osoitan käytökselläni etten ole tuon toisenkaan huomion arvoinen. Lisäksi, jos nyt en rikkoisi sillä teolla kokonaan Jussin luottamusta minuun, kuten luultavasti tekisin, saattaisin alkaa haikailla menneitä jos alkaisi tuntua siltä että tätäkään ei ollut käyty loppuun asti vielä.
Jos minä taas jatkan Jussin kanssa kuten tähänkin mennessä olen jatkanut, miten se eroaa nykyisestä? Siitä että kaipaan toista, ajattelen toista, olen pari kuukautta kerrallaan tyytyväinen kunnes ummehdun virtani patoamisen takia ja taas mennään, kriisistä toiseen. Eikä Ässäkään siinä tilanteessa voi hyvin, määrittelemättömässä tilanteessa, jossa minä kerron rakastavani mutta en todista sitä teoilla.
En pysty näkemään että lopettaisin yhteydenpidon jompaankumpaan. Ei minusta ole siihen. Ja vaikka olisikin, katuisin sitä enemmän kuin kumpaakaan aiemmista vaihtoehdoista.
En pysty näkemään myöskään mitään ihmeellistä polygaamista säätöratkaisua, en usko että kukaan meistä pystyisi siihen.
Viides ratkaisu on se että lakkaan olemasta parisuhteissa, tyydyn siihen että minusta ei ole niihin, luovutan.
Olen mielessäni toivonut, että Ässän elämään tulisi joku toinen nainen, joku joka kykenisi viemään jalat alta ja hajottamaan tämän keskittymisen joka meidän välillämme on. Se tekisi minuun kipeää, mutta se olisi ainakin ratkaisu, jossa toiset voisivat ehkä olla onnellisia.
Sydämessäni en osaa toivoa sitä. En ole jalo.
Eilen kävimme kävelyllä. Tienristeykseen tultuamme emme tehneet mitään eteenpäin vievistä ratkaisuista, vaan käännyimme takaisin ja menimme jonnekin ihan muualle.
Lyökää pöytään niitä pragmaattisia ratkaisuja, te jotka osaatte ajatella terveellä maalaisjärjellä. Minulta on järkevät vaihtoehdot lopussa, ja sydämeni taas on meren liottama puunkarahka nuotiossa, se palaa sinisellä ja vihreällä liekillä, ei sitä voi kuunnella.
16 comments
Comments feed for this article
toukokuu 5, 2008 at 11:52
Leena
Hei!
Blogiin sattumalta eksyneenä yritin jo edelliseen postaukseesi kommentoida, mutta jostain syystä se heitti vain virheilmoitusta.. Kuitenkin, yritin kertoa omasta tapauksestani vuosien takaa. Elin parisuhteessa, mutta rakastin toista miestä. Loppuyhteenvetona totesin, että näin vuosien jälkeen ymmärrän miten paljon loukkasin poikaystävääni silloin yrittäessäni väen väkisin puskea parisuhdetta ylämäkeen, kerta toisensa jälkeen mutalieju kuitenkin vei mäen alapäähän. Luulin silloin jopa rakastaneeni, mutta ei, ei se rakkautta ollut, se vain näytti siltä.
En tunne sinua, enkä osaa neuvoa. Mutta itse ehkä ottaisin asioihin etäisyyttä, lähtisin johonkin, ehkä pidemmäksi aikaakin. Ulkomaille? Vanhempien tai sukulaisten luo? Opiskelisin tai vaihtaisin alaa? Etsisin perspektiiviä elämään ilman kumpaakaan miestä. Tunnustelisin ja pohtisin mitä tunnen ja mitä elämältä haluan. Sitten kun tietäisin sen, niin ottaisin ja avaisin ja puhuisin ja hoitaisin asiat läpi eri osapuolien kanssa niin ettei niihin asioihin tarvitsisi enää palata.
Toivottavasti löydät ratkaisusi!
toukokuu 5, 2008 at 12:14
Kaisa
Hei Leena, kiva kun löysit ja kiitos kun kerroit.
Olen huono ottamaan etäisyyttä. Olen kai parin viime vuoden ajan yrittänyt ottaa etäisyyttä milloin mistäkin, aiemmista suhteista ja opiskeluista. Ja aina siellä etäisyydessäkin minä päädyn elämään, ihan huomaamatta, en pysy tyhjiönä koska en halua olla sellainen. Toki myönnän että olisi terveellistä keskittyä töihin tai opiskeluihin enemmän, mutta no. Olen kai koukussa draamaan. Jos ei katso saippuasarjoja, pitää tehdä omasta elämästään sellainen. Ehkä jos ensi vuonna teen opinnäytetyön, en ole ihan näin dramaattinen.
toukokuu 5, 2008 at 12:50
Se toinen Kaisa
Tuntuu holjalta ja ontolta yrittää lyödä pöytään jonkinlaisia pragmaattisia ratkaisuja. Toisten ratkaisut tulevat loputtomiin olemaan sinulle vääriä. Ja kukaan meistä ei voi nähdä, millainen koko kuva on.
Kaksi kysymystä minussa nousi, kun tekstiäsi luin. Ensimmäinen kysyy:
Voisitko elää Jussin kanssa? Sillä tavalla, että eletään toisen kanssa loputtomiin? Olisiko se mahdollista, vai nouseeko mielessäsi jokin este, aavistuksenomainenkin tieto siitä, että pidemmän päälle se ei onnistuisi? Vai tiedätkö - vaikka aavistuksenomaisesti - että se onnistuisi?
Entä voisitko elää Ässän kanssa? Elää isolla E:llä?
Toinen kysymyksistä kysyy:
Oletko vapaa Jussin kanssa?
Entä olisitko vapaa Ässän kanssa?
Rakkaus on riivaavan oikullinen tunne. Mikä on rakkauden ja turvallisuuden suhde? Entä rakkauden ja halun? Rakkauden ja himon? Rakkauden ja intohimon? Mikä painaa vaakakupissa enemmän? Milloin toisen luona pysyminen muuttuisi hitaaksi kuolemiseksi, missä vaiheessa elämä jonkun kanssa ei enää ole mahdollinen? Milloin tiet sulkeutuvat? Entä mistä voi tietää uuden avautuvan tien vievän aina horisonttiin asti?
Näitä mietin itse puolitoista vuotta sitten. Hyppäsin tyhjään vaikka tiesin satuttavani toista itsekkäällä tavalla. En tosin silloin tiennyt mitään kenestäkään uudesta. Tyhjyyttä pelkäsin, mutta tyhjyys osoittautui kantavaksi - se oli ainoastaan näennäisesti tyhjää.
Jokin siinä rakkaudessa oli kasvanut niin vinoon, että puristuin kasaan sen keskellä. Siksi minun käsitykseni ehyestä rakkaudesta on nykyisin aika lähellä vapauden käsitettä. Mutta uskoisin, että jokaisella on oma vapautensa. Ja vapaus on vaikea asia sekin… Mikä on tervettä vapautta…?
En tiedä. En haluakaan sanoa tilanteeseesi mitään, siksi kysyin vain kysymyksiä. Muuta en tiedä kuin sen, että ihmisen on äärettömän pakko kuunnella sydäntään elääkseen ehjänä, ja joskus sen seuraaminen repii toisia. Mutta siksi on elettävä jonkun kanssa, jonka kanssa saa elää sydän vapaana. Kai se on sitä, että vapaasta tahdostaan, mitään muuta haluamatta, wholeheartedly, lupaa sitoa itsensä toiseen.
Haluaa sitoutua ja sitoutuu haluamaan. Mmm. Jotain sellaista.
Tämä muuttui tajunnanvirraksi ja pohdiskeluksi, lue tämä rivejä hyppien, pidä se mikä on hyvää, unohda loput.
toukokuu 5, 2008 at 1:06
Annikki
Aina on vapautta tehdä niin kuin tahtoo, mutta se ei saa mennä sen yli, että roikottaa löyhässä hirressä ja rääkkää rakkaitaan pala palalta hengiltä.
Päätökset ovat hankalia, monimutkaisia ja ikäviä, mutta ei niitäkään voi roikottaa toisten kustannuksella pitkään (esim. vuosia). Kyse ei ole pelkästään siitä, mikä on itselle kivaa, helppoa ja ihanaa, vaan mikä on myös inhimillistä toisille. Niin kuin mietitkin.
Lopultakaan ei ole kyse koskaan siitä, jättääkö, jääkö vai lähteekö, vaan siitä kuinka kunnioittavasti ja rehellisesti ja hellästi siinä välillä toista kohtelee.
Minuun ainakaan ei ole koskenut koskaan jättäminen, vaan se valehtelu, uskottelu ja hivuttaminen ennen sitä. Eroja tapahtuu, niistä selviää ihan hyvin. Käyttötavarana olosta taas ei selviä ollenkaan niin hyvin.
toukokuu 5, 2008 at 5:22
Kaisa
Voinko elää toisen kanssa loputtomiin. Ja voinko olla vapaa. Tuota pitää tunnustella hyvin paljon.
“Käyttötavarana olo” iskee johonkin kipeään kohtaan. Kaikkein vähiten haluaisin että joku olisi minulle sitä. Hyödyke tai huvitus, jonka voi heittää pois sitten kun olen kyllästynyt.
Kun rakastaa, on vastuussa. Ei voi olla olematta. Ei halua olla olematta. Minä haluan pitää huolta, auttaa, olla läsnä. Juuri siksi en halua menettää kumpaakaan - en halua menettää kummankaan luottamusta, en halua menettää mahdollisuutta olla läsnä. En halua olla sellainen ihminen joka käyttää ja jättää taakseen.
Tyhjyyttähän minä en ole pelännyt enää johonkin aikaan. Enkä yksin olemista. Sitä pelkään, että ajaisin itseni sellaiseen tilanteeseen turhaan. Ajaisin bussin ojaan ja lähtisin kävelemään, ilman mitään muuta syytä kuin oma holtittomuuteni.
toukokuu 5, 2008 at 10:53
jorma
Minusta pointti ei ole ne ihmiset joista kerrot, vaan jokin sinussa ja siinä miten hahmotat ihmissuhteita ylipäätään. Mikä on se varjo jota tavoittelet. Missä mielentilassa ja mitä toivoessasi katsot toiseen, milloin taas itseesi.
toukokuu 6, 2008 at 8:43
Maija
Mie kyl pysyisin vaan Jussin kaa. Ihan liian monimutkaista ja damaattista ja tunteita ryöpsyvää alkaa vaihtaa miestä “hetken huumassa”.
Uskoisin että tuollaiset ihastumis- ja rakastumistunteet menee ohi kun vaan olla möllöttää ajattelematta ja aktiivisesti muistuttaa miksi ylipäänsä aikoinaan rakastui Jussiin niin palavasti. Samat ominaisuudet ne siellä taustalla varmaan vieläkin on, mihis ne olis kadonnut? Ja toisaalta, sulla on niin iso sydänkin et etköhän sää pysty kahtakin ihmistä rakastamaan yhtäaikaa, mutta tartteeko sitä aina kaikkien kanssa elää? Se Ässä sitäpaitsi kuitenkin saattaa jättää likaisia sukkia olkkarin lattialle ja puristaa hammastahnatuubia keskeltä vaikka kuinka osaisi keskustella henkeviä.
Eikä sitäpaitsi ole mitään takeita siitäkään että olisit ihana ja onnellinen Ässän kanssa pitkässä parisuhteessa. Heti kun kohtaat taas jonkun miehen joka on ihana, puhuu henkevii ja tykkää kävellä, nii oot taas päätä pahkaa menossa sen matkaan ja niin jäi Ässä nuolemaan näppejään.
Ihania miehiä tulee ja menee, mutta jos on löytänyt jo yhden jonka kanssa on onnellinen, nii miksi pitäisi lähteä kokeilemaan onko joku toinen parempi? Ihan vaan siis kokeilemisen ja vaihtelun ilosta, kun ei alkuperäisessä parisuhteessa ole mitään vikaakaan (tyyliin perheväkivaltaa, alkoholismia, huumeita tms…)
toukokuu 6, 2008 at 8:44
Maija
…öh, siitä tuli virnunaama kun piti tulla pelkkä sulkumerkki. Tarkoituksenani ei ollut siis virnuilla vakavalle asialle.
(Eikä myöskään lähettää tuota viestiä ilman oikolukemista ja sensuroimista, pahoittelen…)
toukokuu 6, 2008 at 8:45
Maija
Eih, ja taas virnunaama! Siis miten tää tekee pisteestä ja sulkumerkistä aina jonkun hymiön!!!?? Gggrrraaaaaah! *raivoa*
toukokuu 6, 2008 at 8:54
Maija
Apropoo, asiasta toiseen, mulla olis yks ystävä joka haluaisi teetättää istuvan mekon itselleen. Pyysi meikäläistä tekemään sitä, mut ei mulla ole aikaa tehdä sitä ainakaan kokonaan… Voinen markkinoida sinua…? Vieläkö teet tilausompelua postinkantajan töiden ohella?
toukokuu 6, 2008 at 10:02
Kaisa
Sinulta minä vähän odotinkin tuota lähestymistapaa :) Ja kaikki mitä sanoit on totta. Sinä et kuitenkaan ole minä (mikä on kai huomattu jo aiemmin).
Ei tässä ole miehen vaihtamisesta kyse. Eivät miehet ole hyödykkeitä joita voisin kohdella miten minua huvittaa, jättää toisen ja ottaa toisen. Todennäköisemmin tämän sekoilun tuloksena on, ettei kukaan huoli minua enää, tuntuu etten voi hoitaa tätä tilannetta muuten kuin typerästi.
Kuten Jormakin jo sanoi, ei tässä oikeastaan ole kysymys muista, vaan minusta, omista hahmotuksistani ja odotuksistani ja illuusioistani. Jotain identiteetinhakemista tämä taas on, ainahan se on.
Niin ja markkinoi vaan. Kyllä mulla aina sen verran aikaa on.
toukokuu 6, 2008 at 10:43
Maija
Puolin ja toisin voin varmaan kommentoida että onneksi sinä et ole minä ja päin vastoin! ;) Olis muuten hauska vaihtaa elämiä ja katsoo kuinka nopeasti sinä pimahtaisit meikäläisen elämään ja kuinka nopeasti minä sinun… Hmm…siinäpä ajatusleikki. Kumpikohan pimahtaisi ekana?
Mutta niin, eikö itseään voi etsiä ihan vaan parisuhteessa? Onko itsensä etsimisen vuoksi revittä monta ulkopuolista sydäntä? Onko se sen arvoista? Ja olisitkohan lopulta yhtään sen ehjempi ja täydellisempi kuin ennen draamakuningattareksi ryhtymistäsi? Jaa’a… sitäpä ei taida tietää kuin kokeilemalla.
Kuten ollaan jo monesti todettukin, meidän ajatuksemme virtaavat niin eri tasoilla (tai siis minun ajatukseni eivät hievahdakkaan verrattuna sinun tulvaasi), niin en edes osaa kuvitella miten olisin koskaan itseni saanut tuollaiseen tilanteeseen missä sinä olet nyt. Hmm… olipa lausahdus. Mutta niin se varmaankin menee meikäläisellä. Jos olisin sinä, syyttäisin itseäni tilanteesta… Mutta sinä jotenkin…hmm… mites tämän muotoilisi. Tuntuu että minä suodatan kohtalosta jo jonkun “mahdollinen ongelma”-siivilän avulla kaiket sellaiset tilanteet ja tapahtumat pois joista voisi olla jotain seuruaksia ja ongelmia tulevaisuudessa. Sinulta sellainen siivilä niinkuin puuttuu, “otat ongelmat vastaan avosylin” ja mietit vasta jälkikäteen että miten saisit ongelmat ratkaistua. Jos siis tiivistän ajatusketjuni vielä yhteen lauseeseen, minä ratkaisen ongelmat jo ennen niiden syntyä, sinä vasta niiden ilmemisen jälkeen.
Tuossa muuten saattaa olla meidän erilaisuutemme syy. Minä vihaan ongelmia, draamaa, ajattelemista ja ihmissuhdeongelmia, sinä et. Et ainakaan niin paljoa että alitajuntaisesti siivilöisit kaikki vaaranmerkit pois elämästäsi niin kuin minä.
Hmm… nälkähän tässä ajattelemisessa tulee.
toukokuu 6, 2008 at 11:09
Kaisa
Haa, vaarasiivilä. Hieno käsite.
Juuri se on tässä se keskeinen itsetutkiskelun kohta. Jos olen tällainen narkkari joka aina parin kuukauden välein tarvitsee annoksen draamaa tunteakseen olevansa elossa, miten hitossa kukaan voi olla minun kanssani suhteessa? Millainen ihminen sitä muka kestää?
Luin eilen Pikku Prinssin pitkästä aikaa. Siinä on se ruusu, totaalisen itsekeskeinen ja naiivi ja ylpeä ruusu jolla kuitenkin on vain neljä okaa kaikkia maailman vaaroja vastaan. Koin samaistumista.
toukokuu 6, 2008 at 12:20
Julenius
“Kuten Jormakin jo sanoi, ei tässä oikeastaan ole kysymys muista, vaan minusta, omista hahmotuksistani ja odotuksistani ja illuusioistani. Jotain identiteetinhakemista tämä taas on, ainahan se on.”
Joka onkin suurin syy minun eroajatuksiini. Sitä kuitenkin tahtoisi itse olla omassa elämässään ja parisuhteessaan jotenkin keskeisessä asemassa ja tässä tilanteessa koen vaikutusmahdollisuuteni varsin pieniksi. Eikä siinä sinällään olisi mitään pahaa, jos toinen meistä väliaikaisesti ottaisi haltuunsa suuremman tilan - olisi keskeisempi ja aktiivisempi toimija, mutta tämä tilanne kuitenkin jossain määrin on jatkunut jo viime kesästä lähtien. Syksyllä erosimmekin jo kolmeksi päiväksi näiden samojen syiden vuoksi.
toukokuu 6, 2008 at 9:10
Hanna
Sekaannunpa minäkin tähän aiheeseen, vaikka haluan pysytellä neutraalina ja puolueettomana. En minä puolia valitse nytkään, ja pragmaattisia ratkaisuja tarjoan sitäkin vähemmän. Tuli itsekäs tarve peilata itseäni ja käsityksiäni tämän aiheen heijastuksista, kun tänne näyttää syntyneen yhteisöllistä keskustelua.
Tai ehkä minulle onkin muodostunut asiasta kanta. Tällä hetkellä se on kysymys, miksi lähteä hyvästä suhteesta?
Toisaalta minusta on kiehtovaa, miten koet olevasi liian voimakas ja polttavana riehuva liekki, joka polttaa kaikkien miesten näpit. Sinulla on ainakin todisteita J:n sietokyvystä, hän sallii sinun olla sellainen kuin olet, lepattava ja häilyvä. Ja sinä sallit sen itsellesi. Minä olen tuossa asiassa päinvastainen. Sanoinkin, että minun bussissani on liikaa kyytiläisiä (tosi hyvä vertaus, Jorma!). Minun bussissa on oma että kumppanin suku, kaverit ja koko maailma, joiden odotusten mukaan yritän olla edes jossain määrin hyvä ihminen. Minulta puuttuu jokin itsekkyyden siru, koska ajattelen aina ensimmäisenä muiden parasta, unohtaen itseni. Ehkä saan siitä salaa jotain altruistista tyydytystä, joka ei enää riitä peittämään tyytymättömyyttäni oman tahdon ja oman elämän puuttumiseen. Jos sinulla syy mennä terapiaan ja mahdollisimman kauas miehistä olisi liian voimakas liekki ja tilan hallitseminen, minulla se olisi päinvastainen. Koska elän hiljaa hiipuen ja ajattelen ensimmäisenä sitä, etten vie toiselta liikaa tilaa tai hallitse liikaa hänen elämäänsä, kadotan itseni pikkuhiljaa. Tuossa on syy, miksi minun pitäisi pysyä kaukana miehistä ja elää sinkkuna, jolloin pystyn elämään ilman että miettisin mitä poikaystäväni vanhempien kissa minusta miettii :P
Tällaista sensuroimatonta tajunnanvirtaa tällä kertaa. Vastuu on lukijalla :)
toukokuu 6, 2008 at 9:14
Hanna
Luin tajunnanvirran, ja ehkä se kantani oli, että Jussin sietokyky todistaa suurta rakkautta sinua kohtaan. Onko muilla vastaavaa sietokykyä, saisitko etsiä identiteettiäsi ilman että se olisi uhka parisuhteelle?
…tai jotain…