Jakelen lehtiä nykyään keskustassa. Tänä aamuna vitutti lähteä kotiin postilta - olin liikkeellä aivan liian vähillä yöunilla, minulla ei ole avaimia jakelukeskukseen vielä ja jokainen sisäänpääsy pitää säätää erikseen, lehdet loppuivat kesken ja jouduin tekemään ylimääräisen lenkin, kaiken päätteeksi unohdin vielä sadetakkini.

Mutta.

Oli hieno sumu. Patosillan yli ajaessa ei nähnyt kumpaankaan suuntaan viittäkymmentä metriä enempää, patoportit olivat auki, kaikki vastaantulijat hymyilivät. Joten minäkin hymyilin, enkä osannut enää sen jälkeen olla huonolla tuulella.

En minä voi ryhtyä kulkemaan sitä matkaa bussilla, vaikka se onkin kuusi kilometriä ylimääräistä ajoa suuntaansa. Se matka on lääkettä.

Muutenkin revin aivan uskomatonta romantiikkaa aamuistani. Aamun halki ajamisesta, kun aurinkokaan ei ole ihan hereillä vielä, linnut vain virkeämpiä kuin minä, tienpinnasta ei vielä nouse pölyä. Revin romantiikkaa myös hisseistä, kuluneista rapuista, huoltomiehistä ja jäteautoista. Ihmisistä jotka ovat vasta heränneet, ja toisista jotka ovat vasta menossa nukkumaan.

Ainiin. Uutisissa. Pääsin kesäksi perusjakelun puolelle, päiväpostia jakamaan. Parempi palkka, pidemmät päivät, järkevämpi työaika. En ressaa enää rahojeni riittävyydestä, kunhan nyt kesäkuuhun asti päästään. Ja kyllä sinne päästään.