Kuvittelen joskus, että rakkaus voi loppua. Kuvittelen että voisin sanoa “en rakasta sinua enää”.

Ei se niin mene. Rakkaus ei vielä kertaakaan ole loppunut, vaikka välillä olenkin kuvitellut niin.

Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä useampia ihmisiä rakastaa. 80-vuotiaana minulla on varmasti vähintään kerrostalon kokoinen sydän.

On kai mahdollista, että sydän kuivuu ja kivettyy, että ovet suljetaan eikä ilma liiku enää. Sellaisessa tilanteessa rakkauskin voi kai kuihtua. Tiedän että on ihmisiä, joille on käynyt niin. Ja tiedän että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan avanneet omia oviaan, ainakaan kokonaan. On helppoa olla piilossa suljetun oven takana, kuvitella että on parempi olla yksin, tai että ihmisten ja tunteiden tulemista voi rajoittaa kulkuluvilla ja turvakoodeilla. Ja varmasti on myös sydämiä jotka ovat hauraita lasitaloja, joissa ovet on pidettävä kiinni jotta koko rakennus ei rikkoutuisi. Sillä kun ovet ovat auki, ne ovat auki kaikille ja kaikelle - kivulle, surulle ja vihallekin, likaisille koirille ja villeille elefanteille.

Minä haluan että sekä kodissani että sydämessäni on avoimet ovet. Aina.