Nyt on ehkä hyväksi kertoa mistä tuo perhesuhteideni historian kirjoittaminen sai alkunsa.
Olin lauantai-iltana tutun väen juhlissa. Olen tuntenut ne ihmiset yhtä kauan kuin Jussinkin, reilusti yli vuoden siis, mutta harva heistä tietää minusta sen enempää. En ole avautunut paljoakaan, olen pitänyt taustatietoni ja ajatukseni tiukasti säännöstelyn alla. Vaikka en edes tahdo sitä. Pidän niistä ihmisistä ja haluaisin tutustua paremmin.
Lauantaina olisi ollut pari tilaisuutta tulla enemmän näkyväksi, mutta ohitin ne. Ensimmäisen torjuin aivan täysin, toisen ohjasin sivuun. Jälkimmäinen tilaisuus alkoi viattomasta perheeseeni liittyvästä kysymyksestä, johon vastasin kertomalla veljieni alat ja asuinpaikat, jotka eivät tietenkään sano mitään. Jälkiajatuksena lisäsin kuitenkin yhden historian avaimista: “…tätä viimeksimainittua en ole tavannut kai kymmeneen vuoteen…” Jatkokysymykselle kohautin kuitenkin jo hartioitani, katsoin sivuun, tilanne siirtyi eteenpäin koska jokainen niistä ihmisistä on oppinut kotona kohteliaaksi.
Seuraavan aamun lehdenjakoreissulla jatkoin tilannetta mielessäni. Mitä olisin sanonut jos olisin uskaltanut katsoa kysyjää suoraan silmiin ja kysyä “tahdotko todella tietää”, jos hän olisikin halunnut?
Suullista kertomista minä ajattelin kun muodostin nuo lauseet. Suullisen kerronnan tukena on aina eleiden ja ilmeiden kieli, ja yleisöllä on mahdollisuus tarkentaviin kysymyksiin kerronnan lomassa. Kirjoitetun tekstin taas on tultava toimeen omillaan.
Kai tuosta sitten on luettavissa, että olisin onneton elämääni? Että pitäisin lapsuuttani helvettinä? Että vihaisin perhettäni, että olisin jatkuvassa ahdistuksessa perheeni hiljaisuuden takia?
Juuri nyt minä tunnen olevani elossa, elinvoimainen, avautuva, joka suuntaan kasvava. Onnellinen! Ettäs tiedätte! Rahatilanteeni on kammottava, parisuhteeni jatkuvuus riippuu Jussin työn jatkuvuudesta, en tiedä mitä haluan työkseni tehdä, en voi matkustaa ja polvikin on kipeä - mutta minä kehtaan silti olla onnellinen! Tiedättekö miksi?
Koska minusta on kasvanut minä. Minun identiteettini on solmuinen ja myhkyräinen räsymatto, reikiäkin siinä on. Mutta se on kaunis! Vähän kun parsii isoimpia reikiä umpeen, niin hyvin kelpaa tehdä kotia sen ympärille!
En olisi tätä ellen olisi kokenut kaikkea sitä mitä olen. Ilman kaikkea sitä hankalaa ja vääntävää olisin suora, sileä ja kuvaamattoman ankea. Minä en halua asua siten, enkä minä halua elää siten, enkä minä halua olla sellainen. Minä olen tällainen.
2 comments
Comments feed for this article
huhtikuu 15, 2008 at 1:41
Se toinen Kaisa
Olen sellaista ajatellut, ettemme me kovinkaan usein uskalla puhua toisillemme asioista, jotka ovat todellisia. Surullisen harvoin sitä uskaltaa tehdä edes niiden kanssa, jotka sijoittuvat sosiaalisella graafilla kaikkein lähimmäs - saati sitten vielä hieman tuntemattomien kanssa. Miksi? Siksi kai, että sitä tulee paljastaneeksi ne pehmeät kohtansa, johon toisten olisi helpoin tikarinsa iskeä halutessaan meille jotain pahaa.
Kävin viikko sitten psykologisessa soveltuvuuskokeessa papiksi. Yksi tehtävistä oli 250-kohtainen pruju täynnä kysymyksiä, joista minun piti raksia a-, b- tai c-vaihtoehto sen mukaan, joka sopi parhaiten ajattelumaailmaani. Se taisi olla klassinen “pällitesti”, jossa samat teemat verhotaan niin moneen muotoon, että lopulta niistä saadaan seulottua esiin säännönmukaisuuksia vastaajan psyykestä.
Yksi selkeästi toistuvista teemoista oli kysymys siitä, uskonko ihmisen perushyvyyteen. Ovatko ihmiset pohjimmiltaan luotettavia vai eivät? Hyväntahtoisia vai eivät? Petkuttajia, valehtelijoita, selkäänpuukottajia?
Vastasin lopulta melkein määrätietoisesti tämän tajuttuani kaikkiin itsepäisen optimistisesti. Kyllä minä ihmiseen uskon, hemmetti.
Onko siinäkin sitten kyse samasta - haluaako uskoa ihmisen perushyvyyteen vai ei? Kun kerron arkoja asioita itsestäni, puukottavatko ne minua? Puhuvatko selän takana? Satuttavatko?
Ehkä sekin on osittain valinnan asia. Minua vain puhutteli… Haluan yrittää tietoisesti uskoa siihen, että ihmiset tahtovat periaatteessa hyvää. Silloin ei ole itsemurha kertoa itsestään kipeitä asioita. Tai ehkä sitä voisi ainakin harjoitella.
Tämän kaiken lopputuloksena halusin siis sanoa, että kunnioitan rohkeuttasi. Sinähän vain tulet aitona näkyväksi - onko jotain sen arvokkaampaa?
huhtikuu 16, 2008 at 1:30
Kaisa
Kiitos.
Minä joskus mietin: jos näyttää kaikki pehmeät kohtansa, miten silloin on haavoittuva? Miten voi aiheuttaa vahinkoa ihmiselle jolla ei ole piilotettua häpeää?
Luulen, että jos ihminen olisi täysin avoin, hän olisi haavoittumaton. Koskematon. Jotenkin pyhä.
Minä en missään nimessä ole sellainen, minussa on kyllä piilotettua häpeää johon tuikata tikari. Minua voi kyllä satuttaa. Mutta ei niiden asioiden takia joita kerron, vaan niiden joita jätän kertomatta. Ainakin luulisin niin.
Selän takana puhuminen ei voi olla haavoittava tekijä, jos ei ole salaisuuksia joita paljastaa. Salaisuuden uskominen luo luottamuksen, jonka toinen voi pettää, mutta silloin salaisuuden on yhä pysyttävä salaisuutena muilta. Jos minä kerron kipeistä kohdistani julkisessa blogissa, ne eivät enää ole salaisuuksia. Kuka tahansa saa tästä blogista selville koko nimeni melko pienellä vaivalla.
Toki selän takana voi aina valehdella, vääristellä, liioitella kuulemaansa. Aiheuttaa tuhoa kertomalla tiettyjä yksityiskohtia ihmisille, joilla on vaikutusvaltaa elämääni. Mutta jos joku haluaa puhua paskaa, mitä minä sille voin muutenkaan tehdä? Ei minulla ole mitään vainoharhaa sen suhteen, jos niin käy niin sitten käy. Itse voin aina kertoa totuuden.
Ehkä avointakin ihmistä voisi haavoittaa haavoittamalla hänen läheisiään, se on aina tie. Vahvoihin ihmisiin pääsee käsiksi heikkojen kautta. Tulee mieleen muutamakin elokuva.
Sanonpa vain, että onneksi minulla ei ole valtaa tai omaisuutta jota joku voisi haluta itselleen. Mutta entä jos joskus on? Tuleeko sitten ongelmia siitä että olen nuoruudessani levittänyt itsestäni niin paljon tietoa?
Minä haluaisin että elämä on yksinkertaista. Siksi en varmaan koskaan voi hankkia “asemaa”. Itseni voin pistää likoon, mutta rakkaita ihmisiä en, siihen minulla ei ole oikeutta. Vaikka uskonkin että panssareiden riisuminen on lopulta hyväksi jokaiselle, en voi tehdä sitä päätöstä kenenkään muun puolesta.
Siksi minäkään en kerro ihan kaikkea.