Minä olen perheestä, jossa jokainen on saatanan fiksu mutta mieleltään enemmän tai vähemmän sairas.

Isäni Matti, 62, ja veljeni Antti, 28, ovat alkoholisteja. Isä on ollut sitä niin kauan kuin muistan. Antti on ollut raittiina vuodesta 2006.

Äitini Irma, 57, ja veljeni Ville, 31, ovat eristäytyneitä siinä määrin, että se haittaa sosiaalista kanssakäymistä. Itse en näe tätä erityisen vakavana ongelmana, koska molemmat tuntuvat tätä nykyä olevan melko tyytyväisiä elämäänsä. Äitini antaa itsellensä kohtuuttoman vähän arvoa ja kantaa valtavaa ja täysin turhaa syyllisyyttä. Villen eristäytyneisyyden asteesta en ole kovin varma, mutta uskon sen olevan tätä nykyä melko lievä.

Veljeni Manu, 26, on minulle tuntematon ihminen. Hän joutui mielisairaalaan kun minä olin kolmetoista ja hän viisitoista, eikä hän sitä aikaisemminkaan ollut puhunut minulle pariin vuoteen. Vaikka laitoshoitoa kestikin vain vuoden, emme ole sen jälkeen sanoneet toisillemme viittä sanaa enempää.

Vanhempani erosivat vuonna 1995. Siitä on nyt kolmetoista vuotta. Sen jälkeen en ole tavannut isääni. Antti ja Ville muuttivat kotoa noin vuotta myöhemmin ja Manu eristäytyi huoneeseensa. Vuosien 2000 ja 2006 välillä en tavannut heistä ketään enkä vaihtanut heidän kanssaan sanaakaan, lukuunottamatta sitä poikkeustilannetta, että Ville tuli häihini vuonna 2003. Olimme molemmat silloin liian paniikissa puhuaksemme toistemme kanssa juuri mitään.

Pääsääntönä on, että meidän perheessämme ei olla pidetty yhteyksiä lainkaan. Poikkeuksia ovat äitini, joka on toiminut informaatiolinkkinä kaikkien välillä, minä joka olen vaihtanut isäni kanssa kirjeitä ja sähköposteja ja Antti ja Ville, jotka tapasivat silloin tällöin opiskellessaan molemmat Kuopiossa.

Minä ja Ville löysimme toisemme internetistä joskus 2000-luvun alkupuolella ja avasimme kohteliaat keskustelu- ja kommentointivälit. Vuonna 2006 Antti raitistui ja otti yhteyttä niin äitiini kuin minuun ja Villeenkin. Vuonna 2007 tapasimme kolmestaan näiden kahden veljeni kanssa, ensi kertaa kaikki samassa tilassa sitten vuoden 1997 tai 1998. Pöydässä oli yksi tyhjä paikka. Kukaan meistä ei ole vieläkään ottanut yhteyttä Manuun. Manu ei kerro elämästään äidillekään käytännössä mitään.

Perheellemme tyypillisiä piirteitä ovat huono itseluottamus, joskus jopa suoranaisena ihmisten pelkona ilmenevä sisäänpäinkääntyneisyys ja itsensä syyllistäminen. Varsinkin vanhempani kantavat harteillaan lamauttavan raskasta syyllisyyden lastia.

Itse olen perheessämme terveemmästä päästä. Jos Manulla on tuberkuloosi, minulla on krooninen nuha. Olen ollut masennukseen taipuvainen niin kauan kuin olen osannut ajatella. Lapsuuteni oli yksinäinen - minulla ei ole yhtään ystävää jonka olisin tuntenut ennen lukiota. Minusta on kasvanut itseanalyyttinen, itsekriittinen ja itsekeskeinen, ja yksinäisyyteen tottuneena unohdan helposti että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin minä. Minulla ei ole kestävän parisuhteen mallia ja oletan automaattisesti, että miehet ovat heikkoja, mistä huolimatta haen helposti pelastusta ongelmiini parisuhteesta. Minulla on itsepintainen kuvitelma siitä, että minun on välttämätöntä olla vahva ja myös näyttää muille että olen vahva.

En ole hakenut apua, vaan ratkaissut ongelmani itse siinä määrin kuin olen osannut. 12-vuotiaana olin lihaksiltani niin jännittynyt, että minun piti lähes joka ilta tietoisesti rentouttaa kehoni kohta kohdalta ennen kuin sain pystyin nukkumaan. 11-vuotiaasta 14-vuotiaaksi ratkaisin yksinäisyyteni ongelman pilvilinnassa elämisellä, ja sieltä putoamisen jälkeen ratkaisuna oli yleinen maailman ja ihmisten halveksunta. Vaihtaessani koulua 14-vuotiaana päätin jättää koulukiusatun roolin taakse ja psyykkasin itseni aloittamaan alusta sosiaalisempana persoonana, missä onnistuinkin (vain huomatakseni etteivät uuden koulun oppilaat olleet lainkaan tutustumisen arvoisia). 15-vuotiaana muutin itsekseni kaupunkiin lukioon aloittaakseni uudelleen alusta. 17-vuotiaana kävin kahden kuukauden ajan psykologilla mutta jätin hoidon kesken kun kesäsijaisen pesti päättyi. 22-vuotiaaksi asti yritin ratkaista olemiseni ja ahdistuskierteeni ongelman analyyttisella logiikalla, kunnes huomasin ongelmanasettelun olevan perustaltaan väärä ja luovuin yrittämisestä. Palaan vatvomiseen yhä silloin tällöin.

Olen itsekeskeinen ja turhan kiintynyt dramatiikkaan. Siksi kerron tarinani kärjistäen ja korostaen. Tiedän että jokaisella perheellä on tragediansa, monilla varmasti samankaltaiset kuin minulla ja monilla sellaiset joita en osaa kuvitellakaan. En yritä hämmästyttää historiani hirvittävyydellä, enkä yritä kerätä säälipisteitä. Faktat ovat kuitenkin faktoja, ja tällaisten asioiden keskellä minä olen kasvanut. Näiden asioiden takia olen sellainen kuin olen, ja siksi minusta on tärkeää kertoa ne tässä. Perheeni jäseniltä pyydän anteeksi, mikäli olen heidän mielestään kertonut jotain liian arkaluontoista.