Turhuuden kilot ja mietteitä vuodenajoista

Myin sieluni. Hups.

Tienestien houkuttamana jäin vielä viikoksi töihin, vaikka tarkoitus oli pitää viikon vapaa ennen opiskelun jatkamista. Ja mitä töissä teen? Kannan Ikean kuvastoja.

Tämän viikon aikana kannan kymmeniä ja kymmeniä kiloja kestämätöntä moraalia ihmisten kotioville. Ilmaisjakeluna.

Joskus olen väittänyt elämäni ekologisuuden (ja ylipäätään etiikan) perustuvan sellaiseen tarkistuslistaan, jossa tärkeimpiä kohtia ovat 1) kenelle annan rahani ja 2) kenelle teen töitä.

Kantamani postin massasta on aina ylivoimaisesti suurin osa ilmaisjakelua tai nimellisiä mainoksia. Yleensä uutta kovaa paperia, jossa esitellään tavaroita joita juuri kukaan ei tarvitse. Muovisia kukkaruukkuja, joissa on valo sisällä. Teräksenharmaata glitter-luomiväriä. Moottoroituja runkopatjoja.

Pähkinä lukijoilleni: Jos kulutan mainosten kantamisesta saamani rahat johonkin kestävään ja kehittävään toimintaan tai tavaraan, onko toimintani vaikutus ympäristöön plussaa vai miinusta?

*****

Kohta 2: Muut asiat.

Perjantaina on tupaantuliaisjuhlat (ei minun, mutta oleelliset, jännittää). Lauantaina on hautajaiset (tapaan sukulaisia joita en tunne, sisälläni saattaa tapahtua mitä tahansa, jännittää). Maanantaina alkaa opiskelu taas (pelkään etten saa aikaan, en ole ilmoittautunut vielä yhdellekään kurssille enkä hakenut opintotukea, jännittää).

Pidän syksyistä. Syksyissä on jotain nostattavaa, ehkä tuuli. Kun ilma viilenee ja tuuli alkaa pyörittää lehtiä kadulla, pää tuntuu selkenevän. Jostain löytyy energiaa hoitaa vanhat sotkut alta pois ja ryhtyä petaamaan uusia. Syksy on älyllisen rakentavan toiminnan aikaa - talvi menee helposti kaihoisassa pohdiskelussa, kevät heräävän luonnon levottomuudessa, kesä pysähtyneessä kypsymisessä. Jos minä aion saada joskus jotain aikaan, se tapahtuu syksyllä. Tai vähintäänkin sen aloittaminen tapahtuu.

Tänä vuonna kesä oli lyhyt, tiivis, hiljainen, hymyilevä ja kypsä. Kevään tempova kiihko taittui vappuun, tuli ajoi minut niin pitkälle että oli pakko kohdata todellisuus. Todellisuus oli ruma ja kaunis eikä kumpaakaan. Kevään ja kesän väliin jäi murros, ruhjova ja kieputtava toukokuu, josta sekapäisenä jäin makaamaan keskelle kesää - vihreyttä, hiljaisuutta, ajatuksettomuutta. Keho toimi omien tarpeidensa mukaan, kertoi mitä kulloinkin halusi, mieli seurasi sivuosaansa tyytyväisenä. Minussa kasvoi sanattomia asioita, iti ja versoi ja nousi nupulle ja puhkesi kukkimaan juuston- ja pippurintuoksuisia liljoja.

Ja nyt on syksy. Sataa, tuulee, mainokset kertovat paluusta arkeen ja paluusta ihmisten ilmoille ja syksyn uudesta ilmeestä.

Kaivoin ompelukoneen esiin. Poljen saumaa mustille tasangoille, pöly nousee vaellukseni tiellä. Siitä tulee sohvanpäällinen. Sohvaan joka on koko kesän ollut huovalla peitetty.

Saa nähdä mitä tapahtuu.

Kosteahko matkakertomus

Kävin perjantaina Mikkelissä festivaaleilla. Lähdin suoraan töistä liftaamaan, mukavat kyyditsijät ajoivat ylinopeutta ja pääsin juhlapaikalle sopivasti sateen loppuessa.

Kaikkialla oli mutaa. Stam1nan keikalla yleisö oli kuin tuoreeltaan maasta manattu demonilauma - kaoottinen, hilpeä, hyväntahtoisesti väkivaltainen, yhtenäisesti liukas ja ruskea. Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi.

Iltani keskeisin päämäärä oli pitää läpimäräksi kastuneen Jannen kädet lämpiminä. Työni tulokset eivät olleet pysyviä, mutta joskus itse työ on tuloksia tärkeämpää. Puolen yön jälkeen, Meshuggahin keikan toisessa rivissä, suljin silmäni ja tipahdin virtaan joka oli tiukasti kudottuja rytmejä ja intensiivistä huutoa - kosketus oli se vene jonka kannattamana saatoin olla puoliksi unessa ja kokonaan keskittynyt, käydä matkoilla aivojeni poimuissa.

Aamuyöstä taivas oli täysin pimeä. Märillä nurmikoilla ja parkkipaikoilla harhailevat juhlijat piirtyivät vasten aavemaisia yksinäisiä valoja. Sellaisessa valaistuksessa kuvataan elokuvissa olentoja jotka eivät ole täysin ihmisiä - ihmissusia, avaruusolentoja, keijuja, zombeja.

Me ajoimme kotiin. Takapenkki torkkui, minä yritin olla torkkumatta mutta torkuin silti, Janne joi kahvia ja energiajuomaa ja lisää kahvia ja ajoi. Aamuseitsemältä Pohjanmaan pilvet olivat silkkiä ja suuria tunteita, me emme halunneet herättää takapenkkiä joten söimme aamiaisranskalaisemme huoltoaseman parkkiruudun reunalla makuupussi harteilla, hämmentyneille ohikulkijoille hihitellen. Loppumatkan ajan syvennyimme keskustelussamme ihmisruumiin muovittamiseen ja viipalointiin, ja siihen miten kyseiset viipaleet olisi parasta asettaa esille.

Kolmen tunnin unilla ja nuudeli-salaattiaterialla vahvistettuna siirryimme seuraavaan kohtaukseen - muutama hyvä ihminen yhteisöstä jonka luulin jo menettäneeni, punaviiniä ja pähkinöitä, wii-keilausta ja -golfia ja -tennistä ja -laserkiekkoa ja -kalastusta. Naurua, joitakin eeppisiä taisteluita, lisää naurua, hiljainen mutta hyökyvä helpotus siitä että siinä paikassa oli sittenkin tilaa meille kahdelle.

Tänä aamuna hymyilin heti kun avasin silmäni, ja vaikka maailma onkin horjuva ja painovoima oikukasta, tänään en haluaisi olla kukaan muu enkä missään muussa paikassa.

touko/kesä/heinä/elo

Hän kysyy miksi

- minulla vain hiljaisuus

pippurin maku

katse ja käsiala

laulu keskellä yötä.

—

Kylmä tulee jalkapohjien kautta

siksi hypin tuolilta toiselle

kuin maa olisi vettä

ja tuli ylhäällä vakaa kamara

Yöllä työnnän kylmät jalat sinuun kiinni

ja saan unta.

—-

koivut loistavat omaa valoaan

minä hengitän valoa joka on siitepölyä

ehkä sisääni kasvaa pieni metsä

aluskasvillisuudessa läpikuultavat hyönteiset syövät toisiaan

eikä kukaan tiedä miksi hymyilen

——-

Tunnistan itseni kuolleen miehen päiväkirjasta

vanhan yksinäisen juopon

Siellä minä olen, sieltä olen tullut

Sellaisen tekstin sisältä

jossa naisenkaipuun itseironia on

ikkunalasinohutta

jossa on vuosien tuoma juonenkuljetuksen rutiini

vaikka sitä ei pitänyt lukea kuin yhden

Minä en tuntenut tarpeeksi

nyt menen kauas tunteakseni

Elämä on.

Tänään, palkkapäivää edeltävänä päivänä, minulla oli viisi euroa tilillä. Ostin kermaa, kesäkurpitsan ja vehnäjauhoja. Ja ison levyn rusinasuklaata.

Leivoin tiikerikakun loppuviikon teekutsuja silmälläpitäen. Siitä tuli kaunis.

Leivoin kaksi valtavaa grahamleipää.

Tein pastaa. Kesäkurpitsaa ja auringonkukansiemeniä pannulle hetkeksi pienen öljytilkan ja pienen vähitellen lisätyn kermatilkan kanssa, sekaan suolat ja sitruunapippurit. Koko hoito kasariin muhimaan pariksi minuutiksi täysjyväfusillien seurassa, sekaan läjä tuoretta basilikaa ja päälle vuohenjuustopalat. Tuli rapeaa ja raikasta.

Kuolema on se tumma tausta joka saa nämä värit hehkumaan kirkkaammin. Maut, äänet, kasvonpiirteet nousevat tarkemmin esiin.

Ei minulla ole surua, minulla on sanaton ahdistus joka tekee kehosta väsyneen, pakottaa juomaan paljon vettä, nukkumaan ja olemaan yksin. Makeaa tekee koko ajan mieli. Keho on kai enemmän shokissa kuin mieli.

Kuolemaa pahempi on se, että isä kuoli yksin. Ei suinkaan viikonloppuna, kuten ensin luulin. Huomattavasti aiemmin. Viikon vai kaksi, sitä en tiedä vielä. Naapuri alkoi lopulta epäillä ja soitti poliisit.

Kun minä kävin Vesannolla toissa viikonloppuna, mietin ääneen äidille että Mattiin pitäisi taas olla yhteyksissä. Silloin saattoi olla jo liian myöhäistä. Jos olisinkin soittanut, olisinko alkanut epäillä kun vastausta ei olisi kuulunut? Vai olisinko jättänyt asian sikseen?

Turhaa jossittelua. En soittanut.

Voisin kirjoittaa jotain epämääräisen runollista ihmisen epätäydellisyydestä ja erehtyväisyydestä ja siitä miten hauras ja kallis elämä on vaikka kuvittelisikin toisin, siitä miten vielä eläviä olisi pideltävä kuin kylmänarkoja kultaisia omenapuita - mutta siinä kirjoittaisin vain sellaisia tunteita jotka olen lukenut jostain. En niitä joita todella tunnen. Todella en tunne paljonkaan.

Väistämätön tapahtui.

Eilisiltana ja tänään olen tehnyt samoja asioita kuin muutenkin olisin tehnyt.

Kävin suihkussa. Leikkasin varpaankynnet. Söin leipää. Luin Morrisia. Menin Jannelle. Kuunneltiin musiikkia, katseltiin brittihuumoria, syötiin popcornia. Mentiin nukkumaan. Aamulla menin puoli kuudeksi töihin - posti lensi laatikoista lokeroihin, lokeroista laatikoihin, laatikoista uusiin lokeroihin, lokeroista nippuihin, niput kärryyn, kärrystä postiluukkuihin. Puuroakin söin. Ja juttelin mukavia työkavereiden kanssa. Ajoin kaupan kautta kotiin.

Samalla olen toistanut mielessäni lausetta.

“Minun isäni on kuollut.”

Olen yrittänyt käsittää mitä se tarkoittaa. Mikä on muuttunut. Maailma ympärillä on hieman hiljaisempi, kauniimpi, selkeäpiirteisempi. Tänään näen ihmisten kasvojen yksityiskohdat selvemmin kuin ennen, huomaan vastaantulevan pyöräilijän kulmakarvojen kaaren ja työkaverin hampaiden välissä olevan raon. Elämä on kuhisevaa, valoa kohti syöksyvää, itseään toistavaa ja varioivaa, sykkivää, lämmintä - ja jotenkin lasikuvun alla, kaukaa katsottava kuvaelma.

Mutta en minä tänään tiedä kuolemasta yhtään enempää kuin eilenkään.

Isäni Matti ei ole minulle se 63-vuotias mies, joka kuoli eilen. Minun mielessäni isä on se, joka pelasi kanssani korttia keittiön pöydän ääressä viisitoista vuotta sitten, jonka silmälaseista kortit heijastuivat niin että jos olisin osannut huijata, olisin voinut. Se joka teki minulle vaneriviilusta nukkekodin ja hermostui kun minä olin pettynyt, kun koti ei muistuttanutkaan piirtämääni prinsessalinnaa. Se joka osti minulle kirjoituskoneen kymmenvuotislahjaksi. Vaikka koneen näppäimet olivatkin niin raskaat että käteen koski silloinkin kun löin niitä yksitellen etusormella, se oli minusta hirmuisen hieno lahja.

Minä tiedän että isä oli kirjoittaja, mutta en ole koskaan lukenut mitään hänen kirjoittamaansa, kirjeitä lukuunottamatta. Tiedän että isä soitti kitaraa, mutta en muista ollenkaan miltä se kuulostaa.

Isä oli myös juoppo ja pelkuri. Isä kiersi samoja ympyröitä vuodesta toiseen, ei päässyt ulos.

Minäkin olin pelkuri. Viimeiseen kolmeentoista vuoteen emme tavanneet. Kirjoitimme kirjeitä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei koskaan kovin paljon. Puhuimme tapaamisesta, viime vuonna yritimmekin, minä olin jo menossa junaan kun isä ilmoitti olevansa humalassa ja että olisi parempi jos en tulisi. Sitten isän piti tulla Ouluun, mutta rahat eivät riittäneetkään. Minun olisi pitänyt yrittää uudestaan, mennä väkisin käymään. Viime kuukauden aikana mietin paljon isää, mietin että pitäisi tavata, mietin että mitä tahansa voi tapahtua. Mutta annoin niiden ajatusten mennä ohi. En tarttunut toimeen.

Nyt se ei ole mahdollista enää. En koskaan katsonut isää silmiin aikuisena. En huomannut olevani melkein yhtä pitkä. En nähnyt ryppyjä kasvoilla enkä harmaata tukkaa. Yhden valokuvan olen nähnyt. Ja kerran olen kuullut hänen äänensä puhelimessa.

Lupasin joulukuun alussa kirjoittaa kirjeen. “Varmaan ennen joulua.” En kirjoittanut, en lopulta ollenkaan. Minä olin isälle vihainen, ja sen jälkeen välinpitämätön.

Päällimmäinen tunne on väistämättömyys. Tämän piti tapahtua joskus. Se tapahtui nyt. Sille minä en voi mitään. Tämän enempää aikaa meillä ei ollut.

Minä muistan pelottavan vähän. Muistot isästä eivät täyttäisi kymmentä sivua kirjassa. Minä olen nuorimmainen. Tiedän että veljeni muistavat enemmän, ovat menettäneet enemmän, surevat enemmän. En tiedä miltä heistä tuntuu.

Tein teen

Aiemmin mainitun teesekoituksen fermentointi meinasi epäonnistua kylmistä kosteista säistä johtuen, mutta jostakin sain silti kerättyä tarpeeksi lämpöä. Purkin kannen alta löytyi nihkeä ja tuoksuva läjä, jonka levitin pöydälleni kuivumaan.

Hyvää siitä tuli. Ja on ilo laittaa sitä tällaisella pannulla. Länsisaksalaista laatua aikojen takaa - kuppi ja lautanen minulla oli jo, pannun löysin etsiessäni sänkyä. Kuljin kirpputorin käytäviä pannu sylissä, järjetön virne kasvoilla, ja toistelin kanssaihmisilleni “tämä on ihan liikaa, ihan liikaa kertakaikkiaan”. Sängyn sainkin sittemmin ilmaiseksi, joten budjetin tärvääminen satunnaisostoksiin ei haitannut. Viettäessäni maalla viikonloppua huomasin kaipaavani pannun luo. Jälleennäkemisen riemu oli mittava.

Onni ja pannu

Tunnen itseni rikkaaksi. Nauran niin paljon, syön niin hyvin. Olen pelkkää ihoa, vatsaa ja silmiä. Joinakin päivinä tuntuu kuin kaipaisin päämääriä, merkityksiä, aktiivisempaa konkreettisempaa tuottoisampaa luovuutta - mutta silloinkin minusta tuntuu, että ei sen aika ole tänä kesänä. Pian tulee syksy, ja silloin minun on oltava älykäs ja tuottelias. Nyt riittää, että olen onnellinen.

Ja sitä minä olen. En tiedä kuinka kertoisin sen onnen yksityiskohdista, kuinka laittaisin sitä sanoiksi kellekään muulle kuin Jannelle. Kysyttäessä saattaisin pystyä siihen. Mutta tätä nykyä en juurikaan keskustele ihmissuhteista. Analyysin aikamuoto on perfekti, elämän aikamuoto on preesens.

Ostin täydellisen paistinpannun. Valurautaa. Panu osti myös. Ostamisen jälkeen tapahtui paljon mielenkiintoista, mutta koska aiheesta on kirjoitettu jo niin loistavasti, jätän itse tarkemman kuvailun sikseen. Tyydyn toteamaan, että myöhemmät testit osoittivat pannun olevan erinomaista laatua paitsi taistelu-, myös ruoanlaitto-ominaisuuksiltaan.

Maalla

Kädet tuoksuvat mustaherukanlehdiltä. Keräsin pihan perältä mesiangervoa, vadelmaa, horsmaa ja mustaherukkaa teeaineksiksi. Sulloin isoon lasipurkkiin hiostumaan. Nyt on tyytyväinen olo.

Olen siis maalla, äidin luona. Kesä täysimmillään, täällä sen tajuaa paremmin. Kauhean kaunista: koivut, kasvimaa, kirjat, hiljaisuus, hyönteiset, äidin huikeat luontokuvat. Kehotin perustamaan niille blogin.

Kun pääsen kotiin, laitan kyllä kuvia. Löysin aivan mahtavan teepannun. Ja kohtuuttoman monta kirjaa.

Elämä on pieniä asioita: tuoksu käsissä, pilvet kerroksissa, yhdessä kirjoitetut runot, postista käsivarsiin tarttuva muste, turha kiukuttelu kun leipä ei onnistunut ja tilanteen pelastaminen krutonkien tekemisellä. Unohdan koneen avaamisen päiviksi kerrallaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni pidän juoksemisesta.

Asetelmat

Paljon teetä. Yllättäviäkin ihmisiä pöytäni ääressä. Kiinanshakkia, neljän suora, upwords. Ulkona paljaat jalkapohjat menivät mustaksi frisbeetä heittäessä.

Näen unia postinjaosta ja mölkynheitosta.

Katonrajassani kasvaa kuvaseinän laajempi versio, kuva kuvalta, olen upottanut itseni siihen täysin.

Nykyisyys asettuu asentoon, josta tulevaisuuden voi nähdä perspektiivillä varustettuna asetelmana - on horisontti, ja sitä edeltävät asiat linjoissa ja loogisen kokoisina. Linjat muuttuvat näkökulman vaihtuessa, pakopiste pysyy samana. Taivas alkaa kymmenen metrin korkeudesta ja jatkuu niin korkealle että mittayksiköt menettävät merkityksensä. Vaikka kaikkea ei näekään vielä, tieto taivaasta kaiken yllä tekee tuosta kaikesta oikean kokoista.

Loppukevennyksenä: vessani happovärit.

Sipulipastaa ja tappelumieliala

Eilinen oli kauttaaltaan hyvä päivä.

Tärkein ensin: ruoka oli loistavaa.

Pannussa kuullotettiin kolme sipulia, muutama valkosipulinkynsi ja kolme tomaattia. Mukaan purjonvarsisuikaleet, mausteet (suola, salvia, mustapippuri, neilikka) ja creme fraiche (tavallinenkin kerma varmasti toimii, mutta tuo oli tarjouksessa tavallista halvempaa). Heitettiin kastikkeeseen melkein kypsiksi keitetyt gnocchit ja annetiin muhia muutaman minuutin ajan. Janne iski annoksensa päälle vielä valkosipulitäytteisiä oliiveja.

Aika mainiota maanantaimuonaa. Kun malttoi olla kypsentämättä liikaa, kaikki maut säilyivät kokonaisina ja suutuntuma oli pehmeä mutta nasahteleva.

***

Sittemmin tutustuimme korttelin päässä sijaitsevaan lähikapakkaan.

Pelasimme biljardia. Janne pieksi minut siinä. Minua vitutti.

Pelasimme dartsia. Minä pieksin Jannen siinä. Jannea vitutti.

Pelasimme lisää biljardia. Janne pieksi minut siinä, mutta minua ei enää vituttanut. Kovin pahasti.

Pelasimme Blokusta. Minä pieksin Jannen siinä, Jannea vitutti enemmän kuin aikaisemmin.

Kirjoitimme sonetin.

Pelasimme vielä muutaman erän biljardia. Kumpaakaan ei vituttanut lainkaan. Mutta kyllä, Janne pieksi minut siinä yhä edelleen.

Hyvä tappeluhenki on nyt manattu esiin - luvassa lienee revanssia revanssin perään!