Merirosvokaupungin kadut ja kasvot

Merirosvokaupungin kadut johtavat kulkijaa aina keskustaa kohti, aina syvemmälle, spiraaliheitoilla: ruutukaavaan tottuneelle sen suorakulmaton logiikka on käsittämätön. Talot ovat vinoja torneja jotka kallistuvat kulkijaa kohti, niidenkin sisällä spiraalit, ylöspäin kapenevat. Luolien varianssi: viidakot, umpeen maalatut televisiot, sileät kissat, valvontakameroiden pyöreät silmät. Ja tuuli, jota vastaan kuljin kunnes ymmärsin kulkea sen mukana, hengähtää, katsoa ylös ja nähdä luumunvärisen taivaan. Sain nimeni: Windwalker.

Merirosvokaupungista minuun jäi rauhallisuus – se rauhallisuus, jota olen yrittänyt löytää koko viime vuoden ajan. Hiljaisen kävelyn rytmi, läsnä oleminen: sitä oli lähes mahdoton löytää mutta minä löysin sen silti, oman pääni kiireisistä kansalaisista ja katujen kakofoniasta huolimatta. 2012 on Todellisuuden vuosi. Konkreettisen, ei abstraktin: nykyisen, ei menneen tai tulevan.

Nyt kun olen oppinut kuinka rytmi löydetään, voin löytää sen uudestaan. Se on toisten ihmisten kasvoissa. Jos unohdan rauhallisuuden, minun on katsottava toisten ihmisten kasvoja, katsottava kunnolla, ja kuunneltava kunnolla mitä heillä on sanottavaa.

Ei ole enää paluuta individualismiin. Jos olen erillinen, en ole ihminen enää, en ole todellinen: erillisenä olen oma luomukseni, fiktiota. Ollakseni todellisuudessa minun on oltava toisten kanssa, heidän kasvojensa äärellä, lomittain heidän kanssaan. Aina niiden ihmisten jotka ovat läsnä: väkijoukon, ryhmän tai rakastetun. Tämä on varmaankin sellainen taito, jota useimpien ei tarvitse tiedostaen opetella.

Vuoden ensimmäisenä päivänä istuimme keittiön pöydän ääressä ja lomituimme toisiimme, tulimme yhdeksi organismiksi joka loi yhteistä ajatusta ajattelematta, höpöttämisen kautta, ei analyysin. Oli kahvia, suklaata, munakasta ja paahdettuja kastanjoita. Oli likaa ja väsymystä. Vasta lian ja väsymyksen jälkeen osaan antaa periksi ja päästää irti rajoistani: vasta lian ja väsymyksen jälkeen olen tarpeeksi voimaton. Käsillä ei ole voimaa puristaa kilpeä enää: se putoaa. Ruutukaava katoaa, en voi turvautua siihen. Olen irti koordinaatistosta ja huomaan, että on muitakin suuntia kuin x ja y.

Merirosvokaupungin jälkeen, nyt, on palattava normaaliin, jonkinlaiseen oululaiseen normaaliin, mutta minä tiedän ettei sen tarvitse olla sama normaali kuin viime vuonna. Ainahan minulle ovat olleet kaikki ovet auki, aina on ollut pakko ja mahdollisuus määrittää omat rajansa. Olen kuvitellut että ne rajat tulisivat ulkopuoleltani, mutta melko harvoin niin on ollut. Voin palata hiukan toiseen normaaliin, siihen jossa muistan hengittää, venytellä ja nähdä toisten ihmisten kasvot kunnolla. Tänä vuonna minä tulen lihaksistossani niin joustavaksi että rajoihini mahtuu toisia ihmisiä, toisten ihmisten maailmoja. Tänä vuonna en anna pelon hallita.

Jotta oltaisiin konkreettisia: nämä kasvot minä toin mukanani merirosvokaupungista. Aion tuijotella niitä.

Ja erityisesti, aivan erityisesti näitä. Sitä miten nämä kasvot on tehty valokuvalla, valoilla ja varjoilla ja sommittelulla: nämä ovat fiktiiviset kasvot, taidetta, taitoa.

Mutagolemit

Olen kirjoittanut Nanowrimoa tytöstä, joka näkee unia sumeista vesistä joiden pohjalla mutagolemit vaeltavat suoria reittejään. Tyttö pyrkii kuuntelemaan mahdollisimman hyvin, mutta oikeastaan hän haluaisi huutaa. En tiedä, mihin hän oikeastaan pyrkii.

Jatkuvasti käy niin, että tarinan jännitteet lysähtävät kasaan. Kiinnostavat uudet ihmiset kävelevät pimeyteen tai muuttavat Kanadaan. Laitan tytön juoksemaan pakoon, ei se toimi, tyttö vain pysähtyy pohdiskelemaan ja lopulta nukahtaa.

Minäkin nukahtelen jatkuvasti, enkä usko osaavani kirjoittaa mitään mielenkiintoista. Oma tekstini ei kiinnosta minua tässä kuussa. Muiden tekstit enemmän.

Arvelen, että minun pitäisi kirjoittaa enemmän novelleja. Tekstejä, jotka ovat kuvia tai yhden muutoksen tarinoita, metaforia tai paralleeleja.

Marraskuu on vuoden pahin kuukausi. Käytän kirkasvalolamppua joka päivä ja silti haluan vain nukkua, nukkua, paeta, unohtaa. Olen kirjoittanut tämän saman ainakin kolmena vuotena peräjälkeen.

Juuri nyt ei ole oikein mitään mikä pakottaisi liikkeelle: opinnoissa ainoastaan gradusuunnittelua, ainejärjestövastuut hiipumassa vuoden loppua kohti, töitä en ole vielä löytänyt (paitsi yhdeksi viikoksi). En ole vieläkään saanut itseäni harrastamaan liikuntaa, vaikka tiedän miten hyvää se tekisi. On helppoa vajota apatiaan. Kävelen suoraa reittiä sumeassa vedessä kunnes pysähdyn.

Kohtalonvuosi

Tulin tänne miettimään, miksi en kirjoita blogia enää. Löysin tällaisen luonnoksen, se on toukokuulta.

Tämä vuosi on yksi kimpale. Minun on pakko ajatella niin, jotta selviytyisin siitä. Tämä on se vuosi, jonka aikana tulen itsenäisesti toimeentulevaksi vastuulliseksi kansalaiseksi, sillä tavalla vastuulliseksi että saan työn josta maksetaan niin paljon ettei minun tarvitse olla vastuullinen jatkuvasti. Tänä vuonna teen ilmaista työtä, liikaa työtä, jotta jatkossa voisin tehdä palkattua työtä. Tämä on vain tämä vuosi. Ensi vuonna voin sanoa: katsokaa, viime vuonna tein kaiken tämän: eikö se todista, että minä osaan?

Jotenkin viime viikkojen aikana on alkanut vaivata. En usko että minusta pidetään. Se vaivaa minua. Haluaisin kyllä että minusta pidettäisiin. Epäilen olevani liian outo. Puhuvani kummallisia, liian lujaa, väärissä paikoissa. Epäilen etten osaa olla oikeilla tavoilla ystävällinen.

Epäilen, että ainejärjestötoiminta ei ole minua varten. Se sotkee minua. Se opettaa minulle itsekuria ja organisointikykyä ja sosiaalista pidättyväisyyttä. Aloitteellisuutta. Pessimismiä. Se opettaa, että voin saada paljon aikaan omalla työlläni: mutta se opettaa myös, että hyvin harva on valmis tekemään sitä työtä kanssani. Se opettaa, että harvalla on keskittymiskykyä.

Oikeastaan minä haluaisin olla melko epäsosiaalinen tyyppi. Huudella laidoilta kun muut pelaavat. Hymähdellä. Elää omassa maailmassani, epärealistisesti, olla välittämättä toisten todellisuuksista. Minä haluaisin luoda oman todellisuuteni.

Olin aika väsynyt keväällä. Olen nytkin, mutta eri tavalla: nyt se on sitä, että luen hillittömän kiinnostavia kirjoja niin hitaasti, että ajaudun jatkuvasti muihin mietteisiin, jotka johtavat siihen että nukahdan. Voisin nukkua miten paljon tahansa, uni ruokkii unta: ehkä joskus en herää enää.

Elän vaarallisia aikoja. Tänään alkaa rokkistarojen kohtalonvuosi, se jonka aikana minun pitäisi luoda jotain huikeaa ja tuhota itseni tullakseni legendaksi. Ajattelen taas Aronofskya, hyppäämistä.

Aion tehdä graduni tuhosta ja luovuudesta. Tai koneista ja ihmisistä. Tuhoavista ja luovista koneista, tuhoavista ja luovista ihmisistä. Koneita luovista ihmisistä, ihmisiä tuhoavista koneista, ihmisiä luovista koneista, koneita tuhoavista ihmisistä. Kyborgiraiskauksista.

Opintotuki loppuu kahden kuukauden päästä. En tiedä millä elän sitten. Yritän hakea apurahoja, jotta voisin keskittyä graduun. Ajattelen rahaa jatkuvasti, ehkä siksi olen niin väsynyt etten jaksa hankkia sitä.

Jo toukokuussa mietin sitä, että jos haluan luoda jotain todella mielenkiintoista, minun täytyy luopua monista asioista. Vastuuntunnosta, luultavasti lähes kokonaan. Byrokraattisesta ja kapitalistisesta kielenkäytöstä. Vakauden kaipuusta.

Ainakin joksikin aikaa, ehkä ensi vuodeksi.

Nanowrimo alkaa viikon päästä. Aion kirjoittaa unikirjan. Ehkä se innostaa minua kirjoittamaan tännekin enemmän.

Kompastelevasta kirjoittamisesta

Viisi vuotta sitten sain vaivaannuttavilla treffeillä lahjaksi purkillisen vihreää teetä. Nyt vasta juon sitä. Se on todella hyvää.

Olen kirjoittanut pieniä novelleja kirjoituskilpailuihin. Tai no, puolitoista, ei se varmaan vielä merkitse monikkomuotoa. Yhdenkin valmiiksi saaminen tuntui hyvältä: romaanikäsikirjoitusta kirjoittaessa loppuunsaamisen iloa ei pääse kokemaan, ja tuntee itsensä jotenkin vajaaksi.

Ei sillä että olisin kirjoittanut romaaniakaan kovin paljoa. Pari sivua sinne tänne, ja taustamietintöjä maailmaa varten. Suurin mullistus on, että keksin lopultakin päähenkilölleni nimen! Eihän siinä mennytkään kuin kahdeksan kuukautta.

Tällä viikolla alkoi syksy. Janne palasi töihin, minä aloin miettiä syysajan ainejärjestövastuita, harjoitteluvastuita, toimeentulovastuita. Yritän oppia hengittämään siten, etten tuntisi painoa niskassani. Yksinkertainen joogasarja auttaa jonkin verran.

Olen tullut levottomaksi ja epävarmaksi ihmiseksi. En tiedä milloin, en tiedä miksi. Puhun huonommin kuin ennen, en osaa ääntää tavallisia sanoja enkä kuvailla näkemiäni elokuvia. Johtuuko se siitä, etten puhu kotona juuri mitään? Johtuuko se siitä, että ajattelen niin paljon sanojen käyttöä, kirjoittamista, ihan kuin ajattelisi kävelemistä niin paljon että kompastelisi. Luin vuoden 2006 blogimerkintöjä vähäsen, ne ovat eläviä ja pelottomia. Niin voi tehdä, kun ei mieti välinettään.

Ehkä tämä menee ohi.

Nykyään kaikki on suhteellisempaa kuin silloin. Ahdistus on vain mielentila. Ilo on vain mielentila. Joka tapauksessa pystyy syömään, nukkumaan ja rakastamaan. Joka tapauksessa voi raivata mielestään hetkiä niille asioille, jotka ovat toisia varten. Olisi toki hauskaa jos olisi hauskaa, mutta ei se mitenkään välttämätöntä ole.

Avoimen yliopiston kirjoittamisopinnoissa viimeinen kurssini käsitteli runoutta. Se oli vaikein kaikista. Kaikki muut kurssit saattoi suorittaa, mennä läpi vähimmällä mahdollisella vaivalla, mutta ei sitä. Oli välttämätöntä tunnustella, kuljettaa tehtävänantoja mielessään viikkojen ajan, miettiä mitä oikeastaan voi sanoa elollistamisesta tai uimahalleista tai riimirunon ja vapaarytmisen runon eroista. En ollut millään tavalla tyytyväinen siihen mitä lopulta palautin.

Kouluttaja lähetti palautetta eilen.

Suoritus on alusta loppuun tehty mietitystä ja hallitusti. Olet tehnyt kaikki vaadotut tehtävät ja myös pohtinut näiden tehtävien miellekkyyttä. Erinomainen suoritus.

Lohduttavaa on, että ammattikirjoittajakin typottaa. Lohduttavaa on myös se, etten aina tiedä mitä osaan.

Runo tulee, kuten varmaan monessa muussakin asiassa, aina vain vaikeammaksi mitä pidemmällä siinä etenee. Alussa riittää että ilmaisee itseään. Jossain kohdin itseilmaisun rinnalle tulee muita, usein varsin teoreettisia näkökulmia runoon. Runon monimuotoisuus on vielä sellaista että rinnakkain on toisilleen vihamielisiä tai vastakkaisia runokäsityksiä, toisin kun on proosan kohdalla.

Pystyn uskomaan, pystyn kunnioittamaan. Kouluttaja on itse syvällä kielessään, hyvin analyyttinen ja perusteellinen kirjoittaja. Hän luki runojaan Oulussa viime syksynä, minä kuuntelin ja ihmettelin miten tiukkaan assosiaatioita voi pakata.

On kai pakko kirjoittaa toisille ihmisille, jotta tietäisi mihin pystyy. On kai pakko kirjoittaa niin kuin pystyy, ei niin kuin ehkä haluaisi pystyä. Koskaan ei voi tietää miten toinen ihminen lukee, mitkä itselle vanhat ajatukset ovat toiselle uusia ja mitkä itselle uudet toiselle vanhoja.

Jostain pitäisi löytää usko ja varmuus, sellainen pohja jonka päällä voisi surffata, kun ei uidakaan osaa.

Keskipäivän demoni

Keskiaikaisessa psykologiassa passioiden eli intohimojen ja niistä johtuvan kärsimyksen nähtiin johtuvan fantasmojen, sisäisten kuvien liiallisesta ajattelusta. Kysymyksessä on siis jonkinlainen sairaus, sillä tässä tilassa mieli kiintyy luomaansa kuvaan siinä määrin että se kääntyy pois ulkomaailmasta. Ruumiin tarpeet (uni, ravinto) unohtuvat ja seurauksena on joukko muitakin sairauksia, mielenmasennusta, epätoivoa ja kuoleman toiveita. Yleensä tätä tilaa kutsuttiin melankoliaksi ja sen tiedettiin aiheutuvan ruumiin nesteiden epätasapainosta. Tällaisesta liiallisesta kontemplaatiosta, liiallisesta kiintymyksestä mielikuviin kärsivät paitsi rakastuneet, joiden täytyi ajatella rakkauden kohdettaan jatkuvasti, myös taiteilijat, jotka voidakseen uskollisesti toteuttaa mimesiksen vaatimuksia joutuivat palaamaan omiin mielikuviinsa yhä uudestaan ja uudestaan. Siitä kärsivät kaikki mietiskelyyn taipuvaiset yksilöt, runoilijat ja oppineet.

Luostareissa tämän sairauden erityisenä aiheuttajana oli kuitenkin nk. keskipäivän demoni. Tämä demoni, joka kuten nimikin kertoo, saapuu kiusaamaan uhriaan keskipäivällä, kuudentena hetkenä, kun aurinko on korkeimmillaan ja asialleen omistautuneen munkin pitäisi olla tutkimassa pyhiä kirjoituksia.

Keskipäivän demoni aiheuttaa henkisen työn tekijässä sen, mitä nykyaikana luultavasti nimitettäisiin keskittymiskyvyn puutteeksi, kun varsinainen ajatustyö unohtuu ja mieli lähtee harhailemaan polkuja joita se ei saisi harhailla. Tämä demoni saa aikaan sen, että ihminen hylkää todellisuutensa ja vaihtaa sen fantasioihin. Kirkkoisien varoittavissa kirjoituksissa kuvataan hämmästyttävällä tarkkuudella prosessia, jossa keskipäivän demonin riivaama unohtaa tehtävät joiden parissa hänen pitäisi kamppailla, kaiken sen ankaran henkisen ja hengellisen ponnistelun jonka Jumala on hänen osakseen langettanut. Tai pikemminkin: ei unohda, mutta vetäytyy pois näiden päämäärien luota, ne näyttävät turhilta ja mahdottomilta hankkeilta ja tietynlaisen alakuloisuuden vallassa, nähdessään kaikki päämääränsä saavuttamattomina, hän ryhtyy uneksimaan toisista ihmisistä, vieraista paikoista, mistä tahansa mikä ei ole läsnä. Tästä on seurauksena toisaalta mielen liiallista kiihtymistä, toisaalta henkistä velttoutta, epämääräistä kaipausta ja surua, epätoivoa, jossa kaikki käsilläoleva menettää merkityksensä.

- Tiina Käkelä-Puumala: Keskipäivän demoni eli kirjallisuudesta ja tunteista (avauspuheenvuoro KTS:n seminaarissa vuonna 1998)

Oudosti se demoni sitten katoaa kolmen aikaan iltapäivällä, ilmestyäkseen jälleen seuraavana päivänä kymmenen aikoihin.

Työpöytä

Olen saanut työpöydän. Se on leveä ja tasainen, himmeäksi lakattua mäntyä. Sen ympärillä on työhuone: vihreä nojatuoli, puolitäysiä kirjahyllyjä, lattialla pino hengettömäksi litistettyjä pahvilaatikoita. Ikkuna: lasin takana kaksi lehdetöntä koivua, apea likainen maa, pyörätie kahden talon välissä. Toinen talo, B-talo. Tämä on A-talo.

Tämä pöytä on kirjoittamista varten. Se on leveä siksi, että voisin levittää sen päälle avoimia kirjoja, muistilappuja, monisteita. Että voisin olla vapaa. Että voisin sulkea oven takanani silloin kun haluan keskittyä.

Liha ja avaruus

Toissapäivänä Aronofsky teki minulle taas sen, minkä vain Aronofsky osaa. Hajotti niin etten meinannut saada itseäni ylös teatterin penkistä. Pelkäsin että luuni menisivät rikki. Eivät ne sitten kuitenkaan menneet. Näin vapisevia unia, seuraavana päivänä kuljin silmät nurinpäin kääntyneenä ja halusin hypätä, mistä tahansa, kunhan korkealta.

En silti kirjoita tässä merkinnässä Black Swanista, ei tämä ole mikään elokuva-arvostelu.

Aronofsky tekee minulle niin paljon siksi, että hänen elokuvansa ovat aina täynnä lihaa. Runneltua, pakotettua ihmisen lihaa, kuvattuna niin vakavasti ja läheltä ettei ironialle jää tilaa. On minun verkkokalvoni ja on liha, eikä siihen väliin mahdu yhtään mitään.

Kolmessa viimeisessä on ollut kysymys hyppäämisestä. Fountainissa se oli vielä puhtaasti metaforista, uskonhyppy, mutta Wrestlerissä siitä tuli fyysinen teko. Wrestlerissä mies jäi ilmaan kesken hypyn. Black Swanissa nainen hyppäsi ja putosi maahan saakka.

Ei kukaan muu tee niin vilpitöntä tragediaa.

Tänään pudotin Sukeltajasta yhden hahmon, tai oikeastaan tajusin kahden heistä olevan yksi ja sama. Tajusin myös, että siinä on kysymys suurista tiloista: katedraaleista ja puista, avaruudesta joka suuntaan. Täytyy kirjoittaa suurista tiloista, vaikka se olisikin pateettista. Jos Aronofsky ei ole ironinen, ei minunkaan tarvitse olla. Jos voin levittää itseäni kohti sellaisia mittasuhteita, joissa kaikkein yksityisin tosiaan on kaikkein yleisintä, minun täytyy.

En minä ota tätä vakavasti

Aikuisten ihmisten viikonloppu: kymmeneltä nukkumaan, seitsemältä ylös.

Lumi ilmassa näyttää tänä aamuna samalta kuin savu eilen teatterin lavalla: se savu oli sumua, joka tulee äkkiä ja eksyttää kulkijan hukkumaan rämeensilmään, lentohiekkaan, kauhuun.

Käsikirjoituksen vaikeimmat osat ovat kirjoittamatta. Toistan näitä sanoja ja niistä tulee todempia: koko ajan on vaikeampaa kirjoittaa kohtauksia joissa vanhoiksi puutuneet ihmiset joutuvat tunnustamaan kyvyttömyytensä luottaa toiseen, kohtauksia joissa perheensä taakseen sulkenut joutuu tajuamaan että rakastaa isäänsä sittenkin. Miten voi kirjoittaa murskaavia kohtauksia niin että ne tosiaan murskaavat sekä kirjoittajan että lukijan, vähempää ei kannata kirjoittaa.

Rakkaus on sana jota en ole vielä käyttänyt siinä tekstissä, en tiedä onko siinä millään tavalla kyse rakkaudesta.

Olisi lukijoita jotka voisivat lukea sen tekstin, jo ainakin kolme, ja heidän takiaan minun täytyisi saada se valmiiksi. Viime aikoina olen lukenut ja kuunnellut paljon toisten ihmisten tekstejä, en näyttänyt omiani ollenkaan. Olen puhunut kirjoittamisesta kuin tietäisin siitä jotain, mutta piilottanut itseni. Otan vastaan, en anna mitään.

Sanon itselleni: tämä on harjoitusteksti, en minä ota tätä vakavasti. Tämä on se huono ensimmäinen romaani, jota lähetän kaikkialle ja jota kukaan ei julkaise. Tässä minä voin tehdä kaikki virheet jotka minun täytyy tehdä kirjoittaakseni toisen, paremman romaanin. Tämä on se idealistinen, mahtipontinen, ylimielinen ensimmäinen yritelmä, jossa yritän sanoa kaiken enkä siksi onnistu sanomaan mitään.

(Miksi edes pitäisi kirjoittaa romaani – no siksi, että siitä puhuttaisiin, että joku lukisi sen, että joku sanoisi “olet sinä hyvä” niin että tietäisin että siinä lauseessa on kyse tekstistäni eikä persoonastani, että joku voisi sanoa: “tekstisi on hyvää” ja minä uskoisin.)

En minä ole koskaan osannut kirjoittaa vain itselleni.

Kevätvaara

Hiukan kevätvaaraa ilmassa. Aamuisin aurinko paistaa naamalle niin etten näe tietokoneen näyttöä, ja kun sitäpaitsi olen vasta nähnyt unia bileistä (joka yö) joissa teen lievästi vastuuttomia asioita (joka yö), motivaatio olla tuottava/vastuullinen yhteiskunnan/opiskelijayhteisön/parisuhteen jäsen ei ole järin suuri.

–

Kevät irrottaa jäsenen: pumppaa kalvot täyteen kuumaa ilmaa

päästää köydet

jättää leijumaan

–

Onneksi vielä on lunta. Lumen aikana ehtii vielä. Sitten voi pudottaa enimmät ankkurinsa, jättää vain yhden, sen tärkeimmän.

Selän hiljaisuus

Selkä. Sitä ei näe itse, se on minun takanani. Se on mitä olen jättänyt taakseni. Ehkä. En minä tiedä mikä selkä on, siksi kirjoitan.

Selkää ei voi selittää, ei selättää: se on selittämätön, selättämätön. Se ei hyväksy sanoja: se on minun takanani, hiljaa, eikä auta minua ollenkaan. Selässä on hiljaisia suuria lihaksia, kuin valaita tai hylkeitä, harmaita ja kovia ja hiljaa. Katsovat merenselältä minua mustilla silmillään, eivät selitä mitään.

Jos on ajateltu, että meri on eläin, eläin joka välillä vauhkoontuu, heittää selkäänsä ilmaan, myrskyää. Eläin jonka selkä yhdistää maat toisiinsa.

Selkä on se joka paljastetaan vain lähimmille, vain kaikkein luotetuimmille: katso, tässä on minun rankani, katso tässä on selkäni liha, pistä puukko munuaisiini jos haluat, potki rankani sisään jos haluat: minä en voi sille mitään. Selkä on täysin avuton, sanaton, puolustuskyvytön. Mitä muuta se voi tehdä kuin kantaa.